"Hän on hyvin menestynyt, rouva kuningattaren avulla", sanoi Pietari. "Ja — — —" Mutta kuningatar laski sormensa suulleen, vaitiolon merkiksi. Vanhus hymyili.
"Me lähdemme häntä katsomaan jonakuna päivänä", sanoi Bertha, ja siihen
Adelheid tyytyi.
Adelheid kysyi paimentyttö Giselaa ja kuningatar ilmoitti, että hänen äitinsä oli pari vuotta sitten päässyt lepoon kaikista kärsimyksistään sekä että Gisela vielä asui samassa paikassa, ahkerasti tehden työtä käsillään. Hänen luoksensa äiti ja tytär muutaman päivän kuluttua lähtivät käymään. He ratsastivat metsänreunaa pitkin — nyt piti paimentytön mökin jo näkyä. Mutta ei vain näkynyt, turhaan Adelheid sitä etsi. Mökin sijasta hän näki suurehkon talonpoikaistalon, samankaltaisen kuin kuninkaallinen maatila, jota Pietari hoiti.
Adelheid pidätti hevosensa. "Missä on mökki, äiti kulta?"
"Ratsasta sinä edellä, niin saat sen nähdä", vastasi kuningatar hymyillen.
Tytär kannusti hevostansa, jotta mentiin eteenpäin hyvää vauhtia.
"Kas vain, sinä olet utelias", väitti kuningatar ja ratsasti yhtä nopeasti, joten he pysyivät rinnatusten.
Pian he olivatkin perillä talon luona, jonka ympärillä oli taaja aitaus. Ratsupalvelija aukaisi portin, ja he ratsastivat pihaan. Siinähän nyt oli tuo matala mökki, murattiköynnösten verhossa, valkoiseksi kalkittuna ja hauskan näköisenä. Mutta aivan sen lähellä kohosi tilava uhkea asuinrakennus siihen kuuluvine talleilleen ja latoineen. Nuori ruhtinatar oli ihmeissään. Silloin talon asukkaat astuivat ulos ovesta ja tervehtivät iloisesti korkeita vieraitansa. Etupäässä tulivat nuori isäntä ja hänen vaimonsa.
"Gisela! Jaakob!" huusi Adelheid iloisesti hämmästyen. "Äiti, miten hauska yllätys!"
Hän tervehti sydämmellisesti tätä onnellista pariskuntaa, joka kuningattaren huolenpidon kautta oli saanut sievän kotinsa. Kohta Jutta rouvan kuoleman jälkeen oli rakennustyö alotettu, mutta murattiköynnöksen peittämä pieni mökki oli kuningattaren käskystä Giselan suureksi iloksi jätetty paikoilleen. Ja sitten oli Jaakob ottanut Giselan vaimoksensa, eikä hän ketään parempaa eikä ahkerampaa olisi voinut saada, sen hän kyllä tiesi. Kuningatar piti näin huolta alamaisistaan, ja se tuli siunaukseksi ja onneksi koko maalle.