Kotona istuivat Bertha ja Adelheid usein yhdessä, lukien pyhää raamattua, jolloin Waltrud oli tarkkaavana kuuntelijana. Bertha oli tyttärensä kotiin tultua lahjoittanut hänelle latinalaisen raamatun, jonka hän oli antanut Lausannen luostarissa munkkien jäljentää Adelheidiä varten, jotta hän Italiassakin voisi viljellä kallista Jumalan sanaa. Sillä Adelheid oli yhtä taitava latinankielessä kuin äitinsäkin ja käänsi sitä saksaksi kumppanilleen. Sitten he keskustelivat luetuista asioista, ja kuningatar varoitti tytärtään, ettei hän milloinkaan sallisi sydämmensä vieraantua Jumalan sanasta. "Hädän tullen on se ainoa lohduttaja", sanoi hän, "ja onnen päivinä opi siitä palvelemaan Jumalaa ja lähimmäistä, niinkuin Jeesus Kristus on tehnyt. Sillä palvelemaan me olemme tänne maailmaan tulleet, etenkin me ruhtinattaret."
Kuningas Otolta tuli tietoja Magdeburgista, jossa hänen hovinsa tätä nykyä oleskeli. Kuljeksiva luostariveli toi viestin Burgundiin. Sanoma oli surullinen: jalo Editha oli kuollut, ja hänen kuolemansa oli kovasti koskenut Otto kuninkaan sydämmeen. [Editha kuoli 946.] Joka päivä hän kävi kirkossa sillä paikalla, jossa Edithan luut lepäsivät. Hänen äitinsä Mathilda ja hänen veljensä, hurskas Bruno, koettivat häntä lohduttaa, mutta hän ei tahtonut ottaa lohdutusta vastaan. Kuitenkin oli hänelle mieluista saada pitää heitä läheisyydessään, ja sydämmensurussaan hän kuunteli vakavammin kuin ennen jumalallista sanaa, jota he hänelle lukivat, mieluimmin hänen Editha vainajansa kirjasta, joka Saksenin murteella kertoi runomittaisesti Vapahtajan elämästä. Kaikesta tästä tuo kuljeksiva veli kertoi. Myöskin Konradista hän toi tietoja, ja ne olivat hyviä. Hän oli kuninkaan suuressa suosiossa, oli urhea sotilas ja mahtavan hallitsijansa uskollinen palvelija.
Burkhardilta oli Adelheid tuonut terveisiä. Hän oli tavannut veljensä isoäitinsä Regulindan luona Uffnaussa, jossa velikin oleskeli muutamia viikkoja. St. Gallenin luostarissa hän oli ahkerimpia ja oppineimpia, ja Bertha toivoi saavansa nähdä hänet kerran Lausannen piispanistuimella. [Burkhard tuli sittemmin piispaksi Lausanneen.]
Viimein tuli myöskin tietoja Lotharista. Eräs kuljeksiva laulaja toi niitä, laulaen odottavalle morsiamelle, miten hänen kihlattunsa sydän kaipaili häntä ja miten hänen tarkoituksensa oli noutaa hänet jo pian. Vähän surunsekaisella ilolla Adelheid kuunteli, mitä vaeltava laulaja lauloi. Lothar oli hänelle kyllä rakas ja kallis, ja joka päivä hän vei sulhasensa rukouksissaan Jumalan luo, mutta vaikealta tuntui hänestä jättää äitinsä, jonka hän vasta nykyään oli saanut tavata ja jota hän nyt oli oppinut vielä paremmin ymmärtämään ja hellemmin rakastamaan kuin milloinkaan ennen. Äidille ei ollut vähemmän vaikeata eritä tyttärestään, vaikka hän paremmin osasi tunteensa peittää. Lohdutuksena oli heille molemmille se vakuutus, että heidän täällä maailmassa tuli toteuttaa Jumalan tahtoa. Nuori ruhtinatar päätti itsekseen, että hän äitinsä esimerkkiä noudattaen myöskin kaukaisessa Italiassa eläisi Herran palvelijattarena.
KUUDES LUKU
Italiassa
Taaskin oli runsaammin kuin vuosi kulunut. Paviassa, hallituskaupungissa, oli Italian nuoren kuninkaan loistava hovi. Tämä komeus ja loisto ei miellyttänyt nuorta yksinkertaisuuteen ja vaatimattomuuteen tottunutta kuningatarta. Hän oli kuitenkin onnellinen keskellä vierasta ympäristöänsä, sillä hänen tyytyväinen mielensä mukautui epäsuotuisiinkin oloihin. Hugo kuningas oli kuollut vuosi sitten, eikä kansa häntä kaivannut, sillä hän oli itsekkäällä vallanhimollaan ja mielivaltaisuudellaan kylvänyt vihaa ja vastenmielisyyttä. Hänen oli myöskin täytynyt jakaa kuninkuutensa erään anastajan, Ivrean rajakreivin kanssa, joka riisti itsellensä kuningasvallan, jotta Hugolle jäi ainoastaan kuninkaan arvo.
Tämän surullisen sekasorron aikana oli Lothar isänsä kuoleman jälkeen noussut valtaistuimelle. Kuninkaan arvo ja nimi hänellä oli, mutta kuninkaan vallan ja hallituksen otti häneltä kunnianhimoinen rajakreivi Berengar, vaikka vasten kansan tahtoa, sillä se rakasti Lotharia.
Sellainen tila ei ollut helppo nuorelle kuninkaalle, ja hän mietti, miten aikaa myöten saisi olot muuttumaan. Vielä hänen täytyi odottaa, kunnes oikea hetki tulisi. Ilo nuoresta suloisesta puolisosta ja myöskin hänen luonnollinen reipasmielisyytensä estivät häntä joutumasta alakuloisuuteen ja kärsimättömyyteen. Nuori kuninkaallinen pari eli onnellista elämää, sillä he rakastivat toisiansa sydämmestänsä. Jumala oli antanut heille tyttösen, ja pieni Emma kasvoi ja varttui äidin ja uskollisen Waltrudin hoitamana. Waltrud oli seurannut nuorta valtijatartaan, ja hyvästijättäessään oli Bertha liikuttavin sanoin uskonut Adelheidin hänen hoimiinsa: "Pidä huolta lapsestani, aarteestani", oli hän lausunut. "Vieras on maa, jonne hän joutuu, vieraita hänelle ovat sen tavat. On vaarallista asua italialaisten maassa. Sinulle tahdon sen sanoa, lapseni ei tiedä kaikesta. Viekkaita ja kavalia ovat italialaiset, ja moni on sinne lähtenyt ikänä palaamatta. Minun isä raukkani, herttua Burkhard, joutui siellä salamurhaajan uhriksi. Olen levoton lapsestani. Sinä olet uskollinen, varjele häntä, Waltrud! Ja jos jokin paha uhkaa häntä, ilmoita se minulle. Suuri taivaan Jumala suojelkoon teitä pyhien enkeleinsä kautta, teitä molempia lapsiani sekä hyvää Lotharia, jolla on uskollinen ja vilpitön sydän!"
Waltrud kätki nämä sanat sydämmensä syvyyteen ikäänkuin kuninkaallisen hyväntekijättärensä pyhänä testamenttina. Hän piti huolta nuoresta hallitsijattarestaan, ei palvelijattarena, vaan kuin rakastavana vanhempana sisarena. Samoin Adelheid kohteli häntä ystävättärenä eikä palvelijana; hänhän oli muisto kalliista lapsuuskodista.