Uskollisesti toteuttaen omaa päätöstänsä ja äitinsä kehoitusta, koetti nuori kuningatar uudessakin kotimaassaan palvella kanssaihmisiänsä. Kuten hän oli oppinut äitinsä esimerkistä, piti hän itse silmällä kaikkia talon toimia, työskennellen uutterasti mukana. Hallitsijattaren huomio riitti kaikkialle. Linnan palvelijat tiesivät sen, mutta he tiesivät myöskin, että ystävällinen, hellä katse heitä seurasi, ja kuningattaren sanat soivat lempeiltä silloinkin, kun hänen täytyi heitä oikaista. Pian he rakastivat ja kunnioittivat hallitsijatartansa niin, kuin eivät muita milloinkaan olleet rakastaneet.
Ulkopuolella kotia, kaupungin köyhien joukossa Adelheid joka päivä teki armeliaisuuden työtä, ja Waltrud oli hänen apunaan käynneillä köyhien ja kärsivien luona. Ihmetellen kansa katseli noita kahta naista, jotka vaatimattomasti puettuina, kori käsivarrella rohkeasti suuntasivat askeleensa köyhimpiin ja etäisimpiin kaupunginosiin.
Lothar tiesi Adelheidinsä toimista ja oli niistä iloinen. Usein hän kehoitukseksi ilahutti häntä, lahjoittamalla hänelle hopeata tai kultaa. Hellästi huolehtien rakkaasta puolisostaan hän myös aina lähetti uskollisen palvelijan seuraamaan hänen askeleitansa, jotta hänellä olisi varalla suojelija vaaran sattuessa.
Ei siis ollut ihme, että Pavian asukkaiden sydämmet sykkivät ihastuksesta heidän kuningatartansa kohtaan. Maine hänen hyvyydestään ja lempeydestään levisi pian koko ylä-Italiaan ja tuli myöskin Veronaan rajakreivi Berengarin ja hänen puolisonsa Willan korviin. Epämieluista oli heille, että tätä vierasta kuningatarta näin kiitettiin, sillä heidän pyrintönsä oli voittaa itselleen vallan mukana myöskin kuninkaan nimi ja kunnia. Ja nyt kunnianhimoinen Willa pelkäsi, että Adelheid olisi hänelle tulevaisuudessa voittamattomana esteenä hänen itsekkäiden aikeittensa perille saattamisessa. Sillä kansan rakkaus kiintyi, kuningattaresta lähtien, myöskin yhä enemmän hänen puolisoonsa, nuoreen kuningas Lothariin. Juonitteleva kilpailijapari aprikoitsi, miten kuitenkin voisi anastaa itsellensä kruunun. Mutta niin moninaista kuin Berengar ja Willa tuumivatkin, tuntui siltä, että kansan suosio liian suuressa määrässä oli kuningas Lotharin puolella. He ymmärsivät, etteivät he Italiasta milloinkaan saisi kannatusta. Silloin kävi tuon jumalattoman Berengarin samoin kuin ennen kuningas Ahabin: hän oli pahoilla mielin, pani maata vuoteellensa eikä syönyt, vaan käänsi poispäin kasvonsa. Hänen puolisonsa Willa, samoin kuin Ahabin puoliso Isebel, oli täynnä pahoja neuvoja ja sanoi hänelle:
"Et sinä koskaan tule Italian kuninkaaksi, niin kauan kuin tuo Lothar elää. Mutta kentiesi hän pian kuihtuu ja kuolee; luulenpa, että hänellä on kova päänsärky ja että hän kärsii kuumekouristuksista. Se tauti on vaarallinen, moni on äkkiä temmattu pois sellaisten kouristusten takia. Ajattele vain saksalaista kuningas Arnulfia. Ole siis rohkealla mielellä, vielä on toivo, että saat mitä tahdot."
Ei kulunut pitkä aika, ennenkuin rajakreivi kreivittärensä keralla lähti Mailandin kaupunkiin omaan linnaansa. Hän tahtoi viettää komeat pidot poikansa Adalbertin kunniaksi, asettaen hänet hallitsijakumppanikseen. Maan suurmiehet ja ylimykset olivat kutsutut sinne, ja jotta juhlat tulisivat loistavammiksi kuin mitä milloinkaan näihin asti oli nähty, lähetti Berengar valitun joukon Lothar kuninkaan luo, pyytäen sanansaattajainsa kautta, että kuningas suosiollisesti omalla ja rakastettavan puolisonsa läsnäololla kunnioittaisi ja kohottaisi näitä pitoja, siten ihastuttaen uskollisen vasallinsa sydäntä. Kutsumus tuntui ystävälliseltä ja nöyrältä, ja Lothar, joka pitkällisen riidan tähden oli pysynyt poissa rajakreivin luota, lupasi nyt tulla. Hänelle oli mieluista, että Berengar tarjosi hänelle kätensä kireitten välien lopettamiseksi.
Pidot vietettiin mahdollisimmalla komeudella ja loistolla. Suurta kunniaa osotettiin nuorelle kuninkaalle ja hänen ihastuttavalle puolisolleen, ja imartelevin sanoin vakuutti Berengar tavan takaa kuninkaalle uskollisuuttaan, sillä välin kuin viekas Willa koetti voittaa kuningattaren suosiota.
Mutta kuningattaren mielestä olo Mailandissa kävi raskaaksi, ja hän toivoi takaisin kotiinsa, hiljaisiin olinpaikkoihinsa. Hän tunsi myöskin hyvin, ettei hän koskaan voisi luottaa Berengariin eikä Willaan, joitten liehakoitsevat sanat hänen sydämmellensä tuntuivat vastenmielisiltä. Adelheid muisteli, mitä isänsä oli sanonut italialaisten viekkaudesta, hän muisti myöskin isoisänsä salamurhan, ja hänen sydämmensä vapisi, kun hän ajatteli puolisoansa, — miksi, sitä hän ei tietänyt. Pitojen viimeisenä iltana, joka oli kaikista loistavin, tarjosi rajakreivi itse kultamaljan kuninkaalle ja piti koreasanaisen puheen kuningasparin ja rajakreivillisen pariskunnan välillä uusitun ystävyysliiton ylistykseksi.
Seuraavana aamuna kuningatar rupesi toimittamaan poislähtöä. Hän kaipasi lastansa, jonka hän oli jättänyt uskollisen hoitajan haltuun, sillä Waltrud oli matkustanut mukana Mailandiin. Kuningas Lotharkin palasi kotiin. Hän oli väsynyt, päätä särki, ja koko ruumiissa tuntui ikäänkuin lyijynpaino. Berengar itse saattoi heidät kaupunginmuurien ulkopuolelle. Sitten hän jätti jäähyväiset kauniilta helisevin sanoin, ja kuningaspari lähti kotimatkalle, kumpikin iloisena siitä, että olivat jättäneet kaupunginmuurit taakseen ja jälleen päässeet ulos avaraan, raittiiseen ilmaan, jossa voi hengittää esteettömästi, vapaana kaikesta painosta, joka heitä juhlissa oli rasittanut.
Iloisin oli Waltrud siitä, että he nyt onnellisesti olivat päässeet pois kaupungista, ja kuten hän toivoi, ilman vahinkoa. Uskollisesti hän oli yötä ja päivää vartioinnut hallitsijatartansa, muistaen Bertha kuningattaren viimeistä pyyntöä. Mutta kuninkaan muoto sai hänet levottomaksi. Raitis aamutuuli kohotti tuskin punanhiventäkään hänen kalpeille poskillensa. Väsyneesti ja veltosti hän nojautui matkavaunujen selkänojaa vasten, — hän, tuo nuorekkaan reipas sankari, joka ei milloinkaan ollut sairastanut eikä väsymyksestä mitään tietänyt. Adelheid istui hänen vieressään ja kääntyi tutkivasti häntä katsomaan, ihmetellen hänen äänettömyyttänsä.