"Sinulla on päänsärkyä, Lothar", sanoi hän hellästi. "Nojaudu olkaani vasten, kuten isän oli tapana nojautua äidin olkapäähän, milloin hän oli väsynyt."
Lotharin pää vaipui raskaana hänen olkansa nojaan, ja Adelheid tuki häntä pehmeällä käsivarrellaan. Sydämmestään hän rukoili Vapahtajaa Jeesusta Kristusta, että hän auttaisi tätä rakastettua puolisoa ja antaisi heidän onnellisesti saapua kotiin. Äänettöminä ja surullisina he jatkoivat kotimatkaansa.
Kun he lähenivät Paviaa, kävi kuningas vähitellen virkeämmäksi.
"Nyt se on ohi", sanoi hän, ojentautuen ja pyyhkäisten kädellään otsaansa. "En milloinkaan ole tuntenut sellaisia tuskia, tuntui ikäänkuin olisin saattanut tulla hulluksi. Pikku raukka, minä olin raskas taakka sinulle."
"Rakas taakka!" sanoi Adelheid, tarttuen hänen käteensä. "Pian pääsemme kotiin, ja silloin minä sinua hoidan, niin että tulet terveeksi."
Lothar hymyili. "Toivon, ettei hoitosi enää ole tarpeen, sillä nyt olen paljon parempi. Mistä lienen tullut tällaiseen tilaan? Se alkoi vasta illalla."
Silloin raikuivat vaunuja seuraavan kuninkaallisen henkivartiaston torvet, ja tervehdyksiin vastattiin Paviasta samoin torvien toitotuksilla. Kuningaspari oli saapunut perille.
SEITSEMÄS LUKU
Mestarin jäljissä
Suuri ilo vallitsi linnassa, kun nuori pari oli saapunut kotiin. Pieni tyttö oli hyvin viihtynyt uskollisen hoitajansa huostassa. Nuori kuningatar oli onnellinen siitä, että hän jälleen oli kotona, mutta hänen puolisonsa tila tuotti hänelle huolia. Hän näytti kalpealta ja katse oli väsyneempi kuin ennen, vaikka hän ei vaivoja valittanut. Halukkaimmin hän oleskeli puolisonsa kodikkaassa huoneessa, hänen ja pikku tyttärensä seurassa.