"Waltrud", sanoi Adelheid kerran uskotulleen, "mene sinä yksin meidän köyhiemme luo, minä jään kuninkaan seuraksi. En saata jättää häntä, ennenkuin hän paranee taas. Olen levoton siitä, että hän on noin äänetön ja väsynyt. Käske jonkun palvelijan tulla sinua saattamaan."
Waltrud viipyi kauan ulkona. Oli jo iltapäivä, eikä hän vieläkään ollut kotiin saapunut, ja Adelheid rupesi jo pelkäämään, että hänelle jotakin oli tapahtunut. Silloin hän kuuli tutut askeleet viereisestä huoneesta ja kiirehti sinne, mutta seisahtui pelästyneenä kynnykselle, sillä Waltrud näytti kovin kiihtyneeltä. Hiljaa sulki kuningatar oven, jotta kuningas ei häiriintyisi, ja meni sitten Waltrudin luo.
"Mikä sinua vaivaa, Waltrud? Onko sinulle jotakin tapahtunut?"
"Oi valtijatar, olen nähnyt hänet!" ähkäsi hän.
"Kenen?"
"Aamos juutalaisen."
Tyttö lankesi polvilleen kuningattaren tuolin viereen, painoi päänsä käsinojaa vasten ja itki. Vielä hän näytti olevan aivan poissa suunniltaan.
Täynnä osanottoa katseli häntä Adelheid, tarttui hänen käteensä ja puhui hänelle lohduttavia sanoja.
"Älä pelkää, sinä olet kuninkaan suojeluksessa. Tuo häijy mies ei voi tehdä sinulle mitään pahaa. Sinä tiedät, että me sinua suojelemme."
"Valtijatar, ei siitä ole kysymys."