Ja Waltrud nousi ylös.
"Kerro sitten, mitä on tapahtunut."
Ja tyttö kertoi. Hän oli käynyt siinä kaupunginosassa, jossa köyhät asuvat. Kun hän jo oli viimeisen käyntinsä suorittanut, kuuli hän äkkiä eräältä poikkikadulta äänekkäitä huutoja ja kirkunaa, joka muuttui mellakaksi; ja hän koetti mitä pikimmin päästä sieltä pois palvelijan kanssa, joka häntä saattoi. Silloin huudettiin heidän takanaan: "Ottakaa kiinni! Ottakaa kiinni hänet! Lyökää hänet kuoliaaksi! Älkää päästäkö häntä!" Waltrud katsoi taaksensa. Eräs vanha mies juoksi kuten ajettu metsänotus. Hän kompastui, nousi ja juoksi taas epätoivoisessa hädässä, koko hurja joukko kintereillään. Tytön tuli vanhusta sääli, ja hän astui rohkeasti takaa-ajajien eteen.
"Antakaa vanhuksen olla", sanoi hän. "Koko joukko yhtä vastaan! Mitä hän on teille tehnyt? Näettehän, ettei hän teille mitään voi!"
"Hän on juutalainen eikä kuulu meidän kaupunginosaamme! Hän on ryövännyt kristityn lapseni" Näin he huusivat toinen toistansa kovemmin.
"No nyt hän on satimessa, älkää laskeko häntä enää uudestaan irti!" kuului toisaalta vimmainen melu.
Pakoon hän ei voinutkaan päästä. Joukko palasi raahaten häntä. Hänen käsivartensa riippuivat tarmottomina, toinen sääri oli poikki, mies oli tainnoksissa.
Useimmat tunsivat Waltrudin ja kunnioittivat häntä lempeän kuningattaren avustajana hänen armeliaisuustoimissaan. Sen vuoksi he kuuntelivat, kun hän heitä puhutteli ja nuhteli heitä heidän kovuudestaan vanhaa miestä kohtaan. Mutta eivät he kuitenkaan mieltänsä muuttaneet.
"Hän tahtoo myrkyttää kaivot, lyökää hänet kuoliaaksi!" kuului taaskin ääni joukosta huutavan.
"Ei suinkaan", vastasi tyttö varmasti. "Tuokaa tänne vanhus ja kuulkaa mitä hän sanoo."