"Onko hän sinulle sukua?" kysyi Waltrud.
Vaimo pudisti päätään, jatkaen valitustaan: "Kuollut hän on! Kuollut hän on!"
"Ei, hän ei ole kuollut", sanoi tyttö. "Tahdotko hoitaa häntä niin, ettei hän kuole hoidon ja ruoan puutteeseen?"
"Rebekka raukalla ei itselläänkään ole mitään!" valitti muija, "mutta minä tahdon pitää huolta hänestä sen verran kuin saatan."
"Hän kuuluu sinun kansaasi, ajattele sitä", sanoi Waltrud. "Tässä on rahaa. Osta mitä hänelle on tarpeellista. Kentiesi sinun täytyy lähteä tuomaan lääkäriä. Katso myöskin haavaa ja hoida sitä, jos osaat. Minun täytyy nyt mennä."
Ahneudesta säihkyivät muijan silmät, kun hän näki hopearahat. Waltrud havaitsi sen ja sanoi varoittaen: "Se on häntä varten, pidä huolta siitä, että hän saa mitä hän tarvitsee. Minä tulen takaisin."
Sitten hän sanoi hyvästi ja meni pois palvelijan seuraamana. —
Adelheid oli ääneti kuunnellut Waltrudia. Nyt hän liikutettuna sanoi: "Waltrud, Vapahtaja on antanut sinulle tilaisuuden koota tulisia hiiliä vihollisesi pään päälle, kuten evankeliumissa sanotaan, ja sinä olet sen tehnyt."
"Valtijatar", sanoi Waltrud, "älä minua kiitä, sillä sydämmeni tunteet eivät ole täynnä rakkautta. Mitä olen tehnyt, se minun täytyi tehdä, se oli velvollisuuteni. Mutta kaikki paha, millä tämä mies on minua kiusannut, heräsi taas muistiini. En ole rakkaudesta häntä auttanut, vaan velvollisuudesta. Sydämmessäni tunnen kaunaa ja vastenmielisyyttä, kun ajattelen taaksepäin noita vanhoja aikoja. Se minua huolestuttaa."
Kuningatar syleili itkevää tyttöä hellästi.