"Minun mielestäni sinä tuomitset itseäsi liian ankarasti. Olethan sinä kuitenkin täyttänyt Vapahtajan käskyn; 'Tehkää hyvää niille, jotka teitä vihaavat.' Olethan sinä pelastanut hänen henkensä. He olisivat lyöneet hänet kuoliaaksi."
Waltrud pudisti päätään. "En tietänyt, että se oli hän. Kun hänet isä Aamokseksi tunsin, olin hänet jo pelastanut. Kentiesi muuten olisin menetellyt toisin enkä auttanutkaan häntä."
"Vapahtaja on siis näin selvästi varjellut sinua tekemästä rikosta.
Kiitä häntä siitä!"
"Luuletko, että hän minua varjeli? Ah valtijatar, kuinka vaikea minun nyt olisi olla, jos olisin jättänyt juutalaisen noitten raakojen ihmisten käsiin! En milloinkaan saisi rauhaa. Olen kiitollinen siitä, ettei niin käynyt. Mutta en voi rukoilla tuon jumalattoman miehen puolesta."
"Sen opit kyllä vielä", vakuutti Adelheid varmasti. "Muista ristiinnaulittua Vapahtajaa, miten hän rukoili vihamiestensä puolesta."
"Isä, anna heille anteeksi", lausui Waltrud vakavasti. "Kun hän niin saattoi puhua Isälleen, silloin oli hän jo itse antanut heille anteeksi ja rakasti heitä; ja kumminkin he olivat tehneet hänelle enemmän pahaa kuin Aamos juutalainen minulle. Ah valtijatar, en milloinkaan ajatellut niinä vuosina, jolloin olin hiljaisuudessa iloisena sinun ja äitisi kanssa yhdessä, että olisi näin vaikea antaa anteeksi ja rakastaa vihollisiansa! Minä luulin, että olin jo antanut anteeksi. Mutta minä tahdon oppia sitä tekemään. Valtijatar, lupaathan että huomenna taas saan mennä hänen luoksensa?"
"Mene, mutta yksinäsi et saa lähteä, palvelijan täytyy saattaa sinua. Ota mukaasi myöskin voidetta ja vanhaa pellavaista liinavaatetta haavansiteeksi sekä virkistävää juomaa sairaalle. Ehkä laupias Jumala antaa hänelle vielä armonaikaa. Mutta sinua, uskollinen Waltrud, siunatkoon Herra!"
Seuraavana päivänä Waltrud meni vanhuksen luo. Hänen sydämmensä oli rohkea ja rauhallinen. Hän oli vastaanottanut anteeksiannon armoa ja rakkautta, ja kaikki katkeruus oli hälvennyt pois.
Hän tapasi miehen kuluttavassa kuumeessa. Levottomasti hän käänteli itseään kovalla vuoteellaan ja valitteli. Rebekka muori oli kutsunut lääkärin, ja tämä oli selittänyt, että haava päässä oli hengenvaarallinen. Hän ei tietänyt paljon neuvoa, ja vanhus kieltäytyi yksipäisesti ottamasta lääkettä. Poikkimenneen säären oli lääkäri sitonut jotakuinkin. Waltrud istui vuoteen viereen ja kostutti kylmillä kääreillä polttavaa otsaa. Hän toimitti myöskin, että ummehtuneeseen huoneeseen laskettiin raitista ilmaa. Sairas kävi pian levollisemmaksi, mutta hänen puheensa oli sekavaa, hän houraili eikä tuntenut ketään.
Mutta Rebekka ei nyt enää pelännyt vierasta neitiä. Tuo vaalea olento, joka oli hiljainen ja lempeä, näytti hänestä Jehovan lähetiltä, ja mielellään hän teki, mitä Waltrud määräsi.