Vielä oli alppimaa lumen ja jään peitossa, kun kuninkaallinen matkue liikkui eteenpäin pitkin sen ajan kulkukuntoisinta vuoritietä, joka johti Brennersolan yli Italiasta Saksaan. Maaliskuussa Adelheid ensi kerran tuli uuteen kotimaahansa. Churin kautta kulki tie Zürichin järvelle, ja Uffnaun saaresta näkyivät sen linnan huiput, missä hän lapsena oli oleskellut isoäitinsä luona. Rakkaat muistot siitä ajasta heräsivät hänen mielessään. Hänen sydämmensä kaipasi äidinkotiin Genèvejärven rannalle, mutta Otto ei voinut enää viivyttää paluutansa. Tärkeät asiat odottivat häntä kotona. Hän kyllä havaitsi Adelheidin kaipauksen, mutta hänellä oli omat ajatuksensa, joista hän ei mitään kertonut. Myöskin oli päätetty, että kuningas hovinensa viettäisi lähestyvää pääsiäistä Quedlinburgissa.
Zürichinjärveltä matka vei Rheinvirtaa kohti, sitten pohjoiseen päin,
Allemannian ja monen muun germanilaisen maakunnan kautta Harziin.
Ihastuneena Adelheid katseli erilaisia kauniita maisemia, jotka
vaihtelivat hänen silmiensä edessä.
Kevät oli aivan varhainen, sillä Maaliskuu ei vielä ollut lopussa, mutta kuitenkin olivat puut ja pensaat vesirikkaitten virtojen rannoilla jo puhjenneet lehtiin, ja metsäisiä kumpuja peitti nuori vihreys. Kaikki oli toisenlaista kuin Italiassa, mutta Adelheidistä tämä luonto näytti paljon ihanammalta alkuperäisessä koskemattomuudessaan.
Ei ollut kuitenkaan kukaan onnellisempi kuin Waltrud. Hengittihän hän kotimaansa ilmaa, kun saavuttiin Weserjoen tienoille. Vuoret ja kukkulat, virrat ja purot, joitten ohitse heidän matkansa johti, näyttivät hänestä vanhoilta tutuilta. Entistä asuntopaikkaansa hän ei tarkoin tietänyt, sillä hän oli matkustanut monen maan läpi unkarilaisten ja juutalaisen kanssa. Usein hän ajatteli, kun joku laakso levisi hänen silmiensä eteen, että tässä varmaankin hänen vanhempansa olivat asuneet. Mutta kun eteenpäin kuljettaessa taas tultiin toiseen laaksoon, niin tuntui hänestä, ikäänkuin siinä olisikin ollut hänen lapsuutensa koti. "Jospa Bertram olisi täällä", huokasi hän usein, "niin hän osaisi sanoa minulle, missä vanhempieni koti on ollut. Mutta kuka sen tietää, onko hän elossa vai kuollut?"
Matka jatkui edelleen, ja Harzvuoristo siinsi etäältä.
"Nyt olemme jo pian kotona!" sanoi Otto säteilevin silmin nuorelle puolisolleen.
Hänkin iloitsi, varsinkin kuninkaan vuoksi, niistä hiljaisista päivistä, joita he toivoivat saavansa viettää Quedlinburgissa. Sillä kuningas oli usein huolestuneella mielellä, varsinkin kun hänen oma poikansa uhkasi nousta häntä vastustamaan. Kuningas oli uskonut Adelheidille huolensa, ja hän koetti rakkaalla kohtelullaan ja viisailla neuvoillaan auttaa Ottoa niitä kantamaan. Mutta nyt piti kaikkien hallitushuolten levätä, kunnes pääsiäinen oli ohitse.
He olivat nyt määrän päässä.
Henrik, Baijerin herttua, ratsasti veljeänsä vastaan, seurassansa joukko loistavia ritareita. Bruno otti hänet vastaan kaupungissa. Veljien ystävällinen käytös teki hänelle hyvää. Bruno oli jo varhaisesta asti ollut hänelle enemmänkin kuin pelkkä veli, — myöskin ystävä ja neuvonantaja. Nykyään hän tiesi voivansa täysin luottaa myös Henrikin uskollisuuteen.
Kaikki huolestuttavat ajatukset katosivat linnalle ratsastettaessa. Oton silmät loistivat onnesta, kun hän tervetuliaishuutojen kaikuessa talutti nuoren uuden kuningattarensa ylös portaita, ja liikutettuna hän sanoi: "Nyt siis tervehdin sinua, Adelheid, uudessa kodissasi!"