Waltrud irroitti käsivarrestaan rannerenkaan ja ojensi sen vapisevin käsin kreiville, sanoen rukoilevasti: "Näytä tämä hänelle, oi herra! Se on ollut äitini oma. Jos hän on veljeni, niin hän sen tuntee."
Sitten hän kääntyi Adelheidin puoleen, joka piti liikutetun tytön kättä omassaan, ja kuiskasi: "Hallitsijatar, en epäile ensinkään. Hän se on!"
"Rauhoitu, Waltrud; jos pettyisit, niin se tuntuisi katkeralta."
He eivät kumpikaan huomanneet, miten Otto ja Hermann vaihettelivat merkitseviä silmäyksiä, ja miten kuningas kuiskasi eräälle palvelijalle jotakin, jonka jälkeen tämä kohta katosi.
Hetken perästä astui sisälle pitkävartaloinen, voimakkaan näköinen mies, jolla oli vaalea, kullankeltainen tukka ja parta sekä kreivi Hermannin miehille kuuluva asevarustus. Kreivi meni hänen luokseen ja ojensi hänelle Waltrudin rannerenkaan sanoen: "Tunnetko tämän, Bertram?"
Mies tarttui siihen, ja kreivi huomasi, kuinka hänen kätensä värisi.
Tutkistellen hän katseli sitä ulko- ja sisäpuolelta ja sanoi sitten:
"Tunnen sen hyvinkin. Äidilläni oli sellainen, ja minun käsittääkseni tämä on sama. Sisäreunaan oli piirretty risti, — kas tässä se onkin."
Hän näytti sen kreiville. Tämä nyökäytti päätänsä ja jatkoi: "Sinä olet kertonut minulle nuoremmasta siskostasi, jonka unkarilaiset tappoivat tai ryöstivät. Mikä hänen nimensä oli?"
"Waltrud!" kuului miehen suusta.
Silloin kajahti läpi huoneen väräjävä huudahdus, puoleksi riemuitseva, puoleksi tuskainen. Tyttö oli hypännyt pystyyn. Hermann tarttui hänen käteensä ja vei hänet hämmästyneen nuorukaisen luo. "Katsoppas tässä, Bertram", sanoi hän, "on rannerenkaan oikea omistaja. Tässä on sisaresi Waltrud!"