"Oletko hullu!" huusi Ojamylläri pystyyn karaten. "Huoneet ja pellot, raha ja rikkaus yhdeltä puolen, ja tyhjä paljas kerjäläispussi toiselta puolen — hänen täytyisi jo hullu ja tuhma olla, jos hän vielä sittenkin koulumestarin tyttären valitsisi!"
"Ja kuitenkin, Trimmon isäntä", vastasi Kirja-Tiitsu varsin rauhallisesti, "ja kuitenkin lyömmekö vetoa: hän on niin yksinkertainen. Päälliseksi heittäkäämme kaikki tyhjät puheet — asian nykyisellä kannalla kannatte kuitenkin vettä seulalla, sillä ensiksikin: kaikkea ei sovi teidän kuitenkaan hänen käsistään ottaa, varsinkaan nyt, kun hän on ainut lapsi — ja toiseksi: mitä äidin puolesta hänen omansa on, pitää teidän viimeiseen kopeekkaan asti maksaman! Jos ette minua usko, — etsikää ylös aviokontrahtinne. Minä olen suuresti erehtynyt, ellei se siinä suurilla kirjaimilla ole kirjoitettuna, sillä minä olin siihen aikaan itse pitäjänkirjurina ja teidän isä-vainaja sanoi aina: 'Mitä on kirjoitettu, se on kirjoitettu — sitä ei latki yksikään koira, eikä pemoita yksikään kana pois'. — Arveletteko, ettei Jaakko tyydy äitinsä perintöön? Minä sanon teille: kerrassaan ja lyhyesti: hän on aina kuitenkin niin luja mies, että hän vielä vihdoinkin saapi Annan emännäksi".
"Tyhjiä puheita!" lausui Ojamylläri, hairasi ulos kaapin-laatikon ja etsi kahdenkymmenen-vuotisen tomun ja hämähäkin verkkojen seasta erästä paperikimppua, jonka hän antoi Kirja-Tiitsun käteen. Kun entinen kunnian-arvoinen pitäjänkirjuri pari lehteä oli kääntänyt, huusi hän: "Ottakaa, pankaa silmälasit nenän päälle ja lukekaa itse: siinä se on selvästi ja laveasti kirjoitettu!" Ojamylläri teki niinkuin toinen käski: "Missä kumminkin olivat ajatukseni?" sanoi hän sitte ja pani paperit laatikkoon jälleen. Mikä nyt tuli neuvoksi? Tuolille istuen tuijoitteli hän kulmat rypyssä ja käsi leuan alla, oieti yhteen paikkaan. Kirja-Tiitsu rämisteli sillä aikaa kymmenellä sormella akkunan ruutua ja vihelsi erään tutun juomalaulun sävelmää.
Kotvasen kulutta, Ojamylläri mutisi: "tätä en enää kestä —" ja äkkiä ylös nousten huusi hän:
"Keksi joku neuvo, Kirja-Tiitsu, tee asia tiedoksi, ja niin totta kuin rahvas sanoo minua rikkaaksi Ojamylläriksi — yks pivontäysi hopearuplia ei saata minulle päänkipua!"
Nyt oli Kirja-Tiitsu oikein mieliasiassaan, ja ahne Ojamylläri siellä, johon hän miestä tahtoi! Hetken kuluttua lauloi lintu kokonaan toista laulua!
"Kuulkaa Trimmon isäntä", yllytti veijari yskähtäen, "minä tietäisin hätätilassa tosin vielä viimeisen keinon, jos ette suinkaan vain itse pane vastakynttä: ymmärrättehän sen 'ettei mertä pisaroitta soudeta' ja ketä joku rohto voi kuolemasta pelastaa, hän ei rupea tohtorin ja apteekkarin kanssa tinkimään. Katsokaa, minulla on yksi sellainen rohto, ja vaikka kohta teidän Jaakko ensin murtaisi suutansa ja tuskittelisi — se auttaa, ja se tässä on pääasia".
Ojamylläri katsoi odottaen puhujaa silmiin.
"Kaikilla teidän uhkauksillanne, riidallanne ja elämöitsemisellänne" — puheli viisas neuvon-antaja edelleen, — "ette ole vielä yhtäkään koiraa takan äärestä maanitellut pois, ettekä voi sitä tehdäkään, tässä on tarpeen näyttää totuutta! — Anna täytyy tulla syrjään saatetuksi, muuten ei anna Jaakko koskaan jälkeen; mutta ei suinkaan tulella ja miekalla, Jumala varjelkoon! emmehän murhaajia ole — vaan ainoastaan kauniilla ja rauhallisella tavalla; hänen pitää mennä miehelle! Mutta ei suinkaan teidän Jaakolle, vaan kokonaan eräälle toiselle — mitä arvelette? — Minut pitää hänen ottaa, minut! Eli paremmin, minä tahdon ottaa hänet! — Kuinka nyt? Mutta minä toivon myös, että siitä olette kiitollinen ettekä saata Annaa kerjäläisen tavalla majaani — no, älkää peljätkö, minä en ole suinkaan häpeemätön!"
"Kirja-Tiitsu! se on neuvo!" huusi Ojamylläri loistavin silmin. "Ja senkö ottaisit tehdäksesi?"