"Miksi ei?" vastasi veijari, "suuni on jo kauan vettynyt tuon raittiin tytön tähden, kanan liha on aina kanan lihaa!"
"Mutta Kirja-Tiitsu" — kysyi Ojamylläri epäillen, "mutta — tahtooko hän sinua myös?"
"Tahtooko? äh! äh! äh!" nauroi Kirja-Tiitsu, "pitäisikö tuollaisella köyhällä kirkkohiirelläkin olla omaa tahtoa? — Hänen täytyy, myllyn-isäntä, hänen täytyy! Ja pankaa tähdelle, viimein kiittää hän vielä Jumalaa, että kunniallinen mies on hänet ottanut!"
"Hm", mietti Ojamylläri, "tuon päälle en suinkaan tahtoisi vannoa", mutta Kirja-Tiitsu lisäsi:
"Ja — mitä vielä tahdoin sanoa — vanhan Sutlepan Rietun täytyy auttaa minua; sillä Anna taikka rahaa! — ymmärrättekö? Ja muutenkin, sen verran kuin Annaa tunnen, — hän on hyväsydäminen lapsi eikä anna asian tullakaan sille kannalle. Vaikka Sutlepan vanha muori kyllä pitää häntä enemmän orjana kuin ihmisenä, on hän kuitenkin kiitollinen tuolle noidalle ja — sanokaa mun sanoneeni! — hän menee paulaan! — Ja Jaakko? Ensin hän kyllä tuskailee ja huokaa, mutta — aika on hyvä neuvon-antaja, ja luvun lopuksi ennustan teille iloisia häitä teidän Jaakon ja rikkaan Ylisuon Katrin välillä".
Ojamyllärin posket loistivat riemusta, yksi ainoa sana Kirja-Tiitsun puheessa ei ollut hänen mieleensä — missä veijari maksoa oli maininnut.
"Ja kuinka paljon myötäjäisrahaa vaadit?" kysyi hän pelokkaasti.
"Kolme sataa ruplaa, vaan ei rahtuakaan enemmän taikka vähemmän", oli vastaus.
Ojamylläri karkasi ihan pystyyn. "Kolmesataa ruplaa!!" huusi hän hämmästyen.
"Juuri niin paljon", vastasi Kirja-Tiitsu rauhallisesti, "vähemmällä minä en ota Annaa!"