Vaan onnella ja sydämen rauhalla on kokonaan oma laatunsa, ja viisaat ihmiset sanovat että molemmat paljon useammin majautuvat matalan olkikaton alle, kuin korkeaan kivirakennukseen.

Myös Ojamylläri oli kaikkine rikkauksineen ja varoineen onneton ja rauhaton mies. Mistä se siis tuli? — No ensiksikin siitä, että hän oli perin ahnas ja mammonanpalvelija, joka ei milloinkaan saanut kylläänsä eikä mielensä mukaan; vielä toiseksi: että lapsensa saattoivat hänelle pelkkää sydäntuskaa ja murhetta — niinkuin hän aina itse valitti. —

Mikä on tosi, jääpi todeksi — tyttärensä suhteen oli Antti siinä kohden ihan oikeassa. Kapaloista asti helliteltyä ja lelliteltyä tyttöä koulutettiin kaupungissa ja hän pääsi vihdoin — koska hänellä itsellänsä oli kaunis, maire näkö ja isällä varsin pullea rahakukkaro — eräälle kevytmieliselle kaupungin kauppiaalle vaimoksi. No nyt eivät tietäneet isä eikä tytär enää kuinka korkealle päätänsä nostaisivat! Ojamyllärin Katri oli nyt kauppamiehen rouva — missä sen kunnian ääret! Tuota kesti noin vuoden verran aikaa. Silloin eräänä päivänä huudettiin: kauppamies Lindner on joutunut vararikkoon! Kuinka niin äkkipäätä? — Tietäähän sen muutenkin, mimmoinen se kaupungin elämä on: Lindner eli rennosti, armas rouva auttoi, ja kun viimein sormet alkoivat kukkaron pohjaa tapailla, ajatteli kunnian-arvoinen vävymies: "parempi pikkuisen muassa kuin ihan ilman". — Hän jalkoihinsa, lippasi — Amerikaan, jossa toisia sellaisia veijaria kuuluu kyllä olevan. Miehet hoi, ottakaa kiini! Tahtoi tahi ei, täytyi isän ottaa Katrisensa jälleen kotia ja suoda hänelle armoleipää.

Vaikka myllärin Katri olikin niin kevytmielinen, se isku sattui kuitenkin hänen sydämeensä ja viilsi syvän haavan. Hän poi ja kitui, ja kun noidan valtikkaat ja kevät-esiköt jälleen alkoivat leitsoittaa ja paimenet laitumella huikkasivat — oli Ojamyllärin Katri jo aikaa pienen tyttärensä kanssa levännyt Männikön kirkkomaassa.

Jaakko, Ojamyllärin ainoa poika-perillinen, oli vilkas mies — sitä kertoi koko kylän väki — ja vielä päälliseksi Männikön kylän kaunein poika — sitä kertoivat varsinkin kaikki Männikön kylän tytöt; — kukapa sitä paremmin tietäisikään. Siihen asti oli asia hyvä ja isä häneen tyytyväinen, mutta että Jaakko kaikkein tyttölöiden joukosta juuri koulumestarin Annaa vaimoksensa pyysi, kun kuitenkin kaikki muut tytöt häntä halusivat saada: se teki Ojamyllärille niin suurta mielipahaa, ettei monestikaan ruoka eikä juoma hänelle maittaneet. Miksi niin? No, Annalla oli kaikenlaiset hyvät avut ja tavat sekä kaunis oli hän päälliseksi kuin enkeli — yhtä ainoata oli hän — vailla: — rahaa!

Mutta rahaa, paljon rahaa! oli Ojamyllärin öinen ikävöiminen ja päiväinen miete, ja suurempaa mielipahaa ei voinut Jaakko hänelle tehdä kuin kosia köyhää tyttöä.

Liisa, Ojamyllärin emäntä, oli ymmärtäväinen, hellä ja hiljainen vaimo, joka vaivalla tähän asti oli rauhaa kannattanut isän ja pojan välillä.

Mutta hän huomasi selvästi, että asia tällä tapaa ei voisi kauemmin kävystyä, sillä Antin viha poikaa vastaan yltyi päivä päivältä, ja vasta hiljattain oli hän uhannut ajaa Jaakon pois kotoa, jos ei hän heittäisi tuota tyhjää kirkkohiirtä. Ja Antti oli mies sanansa pitämään, sillä jäykempää ja ylpeämpää miestä kuin Ojamylläri ei voinut kahdenkymmenen virstan ympäristöltä löytää.

Äiti raukan hankki sydän haljeta alituisen riidan ja toran tähden, mikä vaikeni vasta illalla myöhään hänen miehensä maata mennessä, mutta jälleen nousi aamulla varhain Antin kanssa, joka pitkin päivää rypistynein kulmin ja kiukkuisin sanoin muiskien kulki tuvassa ja ulkona. Sen ohessa tiesi Liisa poikansa tuntevan tuskaa isän luonnottoman tahdon tähden, sillä niinikään oli hänelle itselle nuoruudessansa tapahtunut. Ei millään muotoa hänen oma sydämensä, vaan hänen isävainajansa tahto, ollut hänet Ojamyllärin vaimoksi saattanut; hän itse oli jo aikoja erään toisen valinnut. Raskaalla sydämellä oli hän viimein antautunut isän tahdon alaiseksi. — Jäykkämielinen Ojamylläri ei ollut vielä koskaan kiitossanaa hänelle siitä lausunut ja katseli nyt jälleen karsain silmin vaimoansa: olisiko hän ehkä pitänyt yhtä neuvoa Jaakon kanssa? Että Liisalla juuri senkin vuoksi ei ollut kultaiset päivät, ymmärtää jokainen itsestänsä.

Toisella tapaa, vaan ei suinkaan paremmin, oli asiat yllä mainitun Annan elämänkohdan suhteen. Kun kylänraitista ylöspäin ja kouluhuoneesta vielä palasen matkaa eteenpäin lähdemme, tapaamme kirkon takana erään vanhan, lahonneen mökin, vinoseinäisen ja sammalkattoisen, joka selvästi ilmoittaa, ettei huoneenrakentajan hampaita enää moneen aikaan ole porottanut. Siinä asuu vanha Sutlepan Anttoni vaimonsa ja lastensa kanssa, joita parikunnalla onkin koko tuvallinen, vaikka kyllä vanha tölli oikeutta myöten jo aikaa olisi ollut huutokaupalla myytävä, jos kaupungissa asuvalla velkojalla ei olisi ollut kristillinen sydän rinnassaan. — Kun Annan vanhukset jo aikaisin kuolivat, oli Anttoni ottanut Annaa — tietysti maksoa vasten — kasvattaaksensa, ja kunnallishallituksen oli hyvä mieli, että päästiin erilleen tuosta köyhästä tytöstä, ja että joku sillä tapaa otti tuota köyhää lasta hoitaaksensa. Mutta Jumala nähköön! Anttoni ja Rietu eivät ymmärtäneet omiakaan lapsiansa kasvattaa, saatikka vieraita. Mies oli patajuoppo ja tappelija, vaimo raaka ja sivistymätön, joka ylimalkaan ei tehnyt suurta eroitusta "minun omani" ja "sinun omasi" välillä ja usein antoi peukalon kasvaa toisia sormia pidemmäksi. Mitä silloin lasten kasvatuksesta tulisi? Anna sai kasvatusvanhemmiltansa, mitä suurin osa hänen kaltaisiansa saavat, jos ne ovat köyhät: vähän syödä — tehdä paljon työtä sekä ottaa vastaan soimasanoja, ja jos Taatto taivahinen ei olisi sanallansa apua ja lohdutusta tuonut, hän olisi kokonaan jäänyt oman onnensa nojaan ja unhotuksiin.