"Mutta", kysyy ehkä yks ja toinen, "eikö Anna lähtenyt pois, koska hän oli kasvatusvanhemmillensa kiusaksi?" — Niinpä niinkin, kyllähän tuo hyvä lapsi olisikin lähtenyt, ja mietti sitä varmaan ennenkuin me molemmat, mutta mihin hän sitte joutuisi? — Kun Anna laskettiin koulusta, pyysi hän päästä palvelukseen, että itse ansaitsisi leipänsä ja niinmuodoin ei enää olisi kasvatusvanhempiensa elätettävänä. Mutta nyt tuli kysymys: "Pitikö heidän uudestaan hänen tähtensä murehtia ja nähdä vaivaa? Hän olkoon tyytyväinen, kun saapi jäädä yhteen kohtaan!" Rietu ei olisi häntä ensinkään laskenut, varsinkaan nyt kun tyttärensä häät juuri olivat tulossa; sillä Anna oli kaikkeen tyytyväinen, ja kotiaskareet olivat kokonaan hänen tehtävänänsä; yhtähyvin Rietu sanoi hänen täällä olevan jaloissa, ja aamusta iltaan työn ja vaivan lisäksi torui ja soimasi häntä.
Niinmuodoin oli Anna vielä tänäpäivänä Sutlepan perheessä, ja kyyneleitä ja itkupäiviä oli hänellä enemmän kuin ilohetkiä.
Lapsuudesta asti olivat Anna ja Jaakko olleet yhdessä, yhtenä koulussa, lukusijoilla ja Herran ehtoollisella, sillä molempain äidit olivat lapsuuden-ystäviä. Aika oli muuttanut lapset täysikasvuisiksi, mutta rakkaus sydämessä oli sekin kasvanut, ja kun Jaakko oli 23- ja Anna 20-vuotias, silloin tiesivät myös molemmat, etteivät voisi elää ilman toisiansa. Että Ojamylläri ei hevin ottaisi vitivaivaista miniää, sen he tiesivät myös, mutta molemmat olivat nuoria, voivat sekä tahtoivat odottaa, ja lupasivat ennen kuolla, kuin toisistansa erota — niinkuin nuorien rakastavaisten aina on tapa! — Joka kaupungissa ja kylässä, vieläpä joka perheessäkin on omat sala-kuiskuttelijat ja kontittelijat, jotka eivät suurempaa iloa tunne kuin sattumoilta kuultua salaisuutta heti ilmoittaa juuri niille, joiden ei suinkaan olisi pitänyt siitä tietoa saada. — Eikö Männikön kylässä semmoista olisi ollut? Eipä vielä ollut viikkoakaan kulunut, niin tiesi Ojamylläri alusta loppuun koko asian. Vaan nyt Antti tulistui niinkuin rohdin-tukko, johon pistetään valkia, hän melusi ja pauhasi, että seinät soi, ja vannoi valan, että ennen kuolisi, kuin ottaisi taloonsa tuon "ryysyläisen". Jaakko pysyi isän melutessa tyynenä, vaan äijä tunsi poikansa ja tiesi että hän semmoisissa asioissa oli jäykkä ja lujamielinen. Mutta hän päätti tehdä kaikki mitä suinkin voisi, lasten sydämet eroittaaksensa ja rakkauden niistä juurineen kiskoaksensa! Luonnistuiko hänen tuumansa? — Saammepa nähdä!
Tällä tapaa oli asiat Ojamyllyllä; nyt luomme silmämme erääsen ihmiseen, joka kyllä oikeutta myöten ei ansaitsisi sitäkään, että aimo koira häntä haukkuisi ja rehellinen mies sylkisi häneen, mutta jota meidän kuitenkin täytyy oppia tuntemaan.
Kirja-Tiitsu — sen nimen oli hän saanut pitää siitä saakka kun hän ennen aikaan oli ollut pitäjänkirjurina — Kirja-Tiitsu oli ensimäinen kylän-posti, väärinpuhuja ja korvaankuiskuttelija Männikössä, tyhjäntoimittaja, joka kaikkein mutkallisimpia asioita taisi ympäristössä laverrella ja puheita ymmärsi panna paremmin kuin moni ravintolan-neitsyt matkaan. Häpeemätön ja julkea kun hän oli, tuli hän takaovesta jälleen sisälle, jos häntä etuovesta viskattiin pellolle, ja ilman Kirja-Tiitsun sekaantumista ei mikään asia saanut tapahtua; sillä tuo kiskuri ymmärsi, paremmin kuin moni kuppari tahi tietäjäakka, mieliksi puhua, Kirja-Tiitsu auttoi sekä kosimisissa että peijaisissa, häiden ja kemujen toimeen panemisessa, kirjoitti kaikki anomus- ja arentikirjat, ja koko Männikön kylässä ei ollut sitä majaa, johon Kirja-Tiitsun terävä nenä ja rokon-arpiset kasvot eivät olleet tunkeuneet. Ja hyvinhän sen arvaakin: aina hänen sormiansa syytti, sillä jos hänen virkansa ei tuottanut kunniaa, niin se kuitenkin elättää, ja kaikella mikä ei karjunut, sillä oli Kirja-Tiitsun taskussa kyllä tilaa. "Vähäisen valehdella, vähäisen varastaa, on yhtä hyvä kuin puolentynnyrin maa" — kas siinä sana, joka ihan täsmälleen sopii Kirja-Tiitsuun. Sillä tuo lipilaari puhui miehille ja naisille korvat täyteen, nosti lapset ja vanhemmat toisiansa vastaan, jahka vaan oman hyötynsä saavutti. Jossa puu hakataan, siihen lastut lankeevat. Sattui kyllä toisinaan niinkin, että jos asia meni liiemmäisiin, joka lastu jätti pahat merkit kielittelijän selkään — sen hän ravisti maahan niinkuin koira vettä — mikäs hänen moisensa häpeästä tai kunniasta huolis? — Sanalla sanoen: Kirja-Tiitsu oli yksi pää-Juutas (sillä punainen oli hänen tukkakin), jota kaikkiin asioihin voi käyttää, vaan ei suinkaan — maksotta!
Sutlepan Anttoni kirkon takana oli Kirja-Tiitsun kummi ja hyvä ystävä. — Tietäähän sen: mihinkä tomu maasta ja lika rattaasta jää? Mutta Ojamyllärin herralla ei hän voinut toivoa asiallensa menestystä, sillä Kirja-Tiitsu oli häntä kerran hyvästi pettänyt, ja siinä asiassa oli Antilla ihmeellisen hyvä muisti: sitä hän ei helposti unohtanut! Kuitenkin oli Ojamylläri viime-aikoina käynyt Kirja-Tiitsulle hiukan ystävällisemmäksi, joka siitä ylpeänä usein sanoi Anttonille: "Saatpa nähdä, kummi, saatpa nähdä, hän palaa kuitenkin vielä, — jos vaan yksistään koulumestarin Annankin tähden", ja niin puhui kiskuri irvistellen, niinkuin olisi hänellä jo ollut Ojamylläri vallassaan — ja Jumala nähköön! veijari oli oikeassa.
Eräänä lauantaina ennen joulua oli Ojamylläri myynyt viljaa kaupunkiin, ja hyvin menestyneen kauppansa vuoksi oli Antti varsin hyvällä tuulella. Kun hän palatessaan oli kaupungista kappaleen matkaa kotiapäin ajanut, tapasi hän Kirja-Tiitsun joka myös oli käynyt kaupungissa asioilla. Kun entinen kirjuri näki rikkaan Ojamyllärin tulevan kauniilla ruunallansa, jäi hän nöyrästi seisomaan tien viereen, sieppasi lakin päästänsä ja kumarsi syvään, juurikuin olisi Ojamylläri ollut joku pappi tahi tuomari. Rasva viettelee hiiren killeröön ja veijari tiesi mitä hän teki.
Tämä oli ylpeälle Ojamyllärille varsin mieluista. Äkkiä pidätti hän hevosensa ja huusi:
"Kiipee päälle, Kirja-Tiitsu, ruunani jalat juoksevat sukkelammin, kuin sinun, ja mietin: on aina parempi alhaisemmin ajaa, kuin ylpeästi karauttaa".
Äkkiä niinkuin salama oli Kirja-Tiitsu vankkureissa ja nyt valui suu kiitoksia ja ylistyksiä; mutta miehyt tuli oikein hämilleen, kuu Antti armollisesti sanoi: "Voi istua viereeni, juttua veistätellen käy tie lyhyemmäksi".