"Ei nyt enää voi vanhuksen kuolema olla kaukana", mietti Kirja-Tiitsu, nosti huolella takkinsa liepeet ja istui Antin viereen. Puhuttiin ensin torihinnoista, sitte tämänvuotisesta ilmasta ja kylvöstä, kunnes Kirja-Tiitsu viimein alkoi kiittää Ojamyllärin ruunia.
"Se on tosi", huusi hän ja löi polveensa, jotta nahkahousut mäikkyi, "se on tosi: uhkeampia eläimiä ei ole yhdelläkään kreivillä eikä ruhtinaalla!"
"Mutta kylläpä ne kanss' maksavat!" vastasi Ojamylläri, jonka sydämestä veijarin kiitos tuntui kuin olisi siihen valunut sulaa mettä, "kaksi korkeaa nisukuormaa on niiden hinnaksi viety kaupunkiin! Kuitenkin, mitä se haittaa? Meidän-moisilla on vielä enemmän hinkaloissa!"
"Tietysti", vastasi Kirja-Tiitsu, edelleen yhä mielistellen ja imarrellen, kunnes sai äijän oikein hyvälle tuulelle; sitte kysäisi hän yht'äkkiä:
"Trimmon isäntä, älkää moittiko, mutta minä olen jo aikaa ihmetellyt, kuinka te aina vielä itse ajatte kauppapuodille; — teidän rikkauksilla ja i'ällä voisi se työ jäädä Jaakolle. Hän ei enään ole lapsi ja kaupoittelemisen suhteen voisivat Juutalaiset häneltä vielä oppia".
Ojamylläri katsoi kotvasen aikaa maahan, sitte lausui hän miettien:
"Tosi kait se niin on, mutta asia ei kuitenkaan luonnistu, ei ensinkään! Usko sanojani Kirja-Tiitsu, kyllä minäkin istuisin ennen lämpimän takkavalkian ääressä, kuin rytäjyttäisin tässä vankkureilla, mutta — jokaisen pihistää kenkä hänen omaa jalkaansa! Niinkauan kuin vielä itse vähänkin jaksan olla jalkeilla, en anna isännyyden valtikkaa kädestäni. Tähän aikaan on nuorella väellä omat mietteensä ja varsinkin meidän Jaakolla!" Ja kun äijä juuri sattui olemaan puhumatuulella, lisäsi hän: "Jos hänet kaupunkiin panisin, sitte tulisi asia kahta hullummaksi kuin se nyt on, sillä helpommin ei voisi hän missään muualla tavata Annaa, joka Sutlepan Rietulta joka lauantai viepi vähän voita ja munia kaupunkiin. Eikös hiidessä! Minä tulisin jo sekä lasten että vanhain pilkattavaksi, kuin itse punoisin köyttä, jolla minua hirtettäisiin!"
"Ettekö näe", sanoi Kirja-Tiitsu sysäisten äijään, "siinä susi, kussa sanotaan". Kymmenkunta askelta heidän edellänsä kävi Anna, joka, tyhjä koppa kädessään, palasi kaupungista.
Ojamylläri ei lausunut sanaakaan, mutta hän nosti nenäänsä, vihelsi kerran, ja niinkuin salama lensivät vankkurit ja hevoset lapsiraukkaa kohden, joka hämmästyen astui tien viereen.
"Odota, odota veikkonen", mietti Kirja-Tiitsu, "sinulle ystäväiseni panen vielä kirpun korvaan, josta et äkkiä pääse".