"Mikä on tosi, se on tosi", lausui hän ketun lailla nauraen ja katsoi viekkain silmin ukkoon: "kaunis tyttö on koulumestarin Anna ja sievän miniän tuopi Jaakko teille kotiin".
"Ei niinkauan kun minun silmäni auki ovat!" karjaisi Ojamylläri, punaisena kuin keitetty äyriäinen. "Kyllähän vielä löydämme hullulle koiralle rautakahleet!"
"Hänelle ei suinkaan", irvisti Kirja-Tiitsu, "ja jos panettekin hänet paulaan, niin emäntänne kuitenkin päästää hänet irti".
"Minun emäntäni", kysyi Ojamylläri lyöden silmät seljälleen, "horisetko sa vai oletko päissäsi?"
"En suinkaan", vastasi veijari, "minulle tulee vaan niin kummalliset mietteet". Hän käänsi päänsä Antin korvan juureen sohisten: "Oletteko peräti unohtaneet, että Annan isävainaja ennen kosi Liisaa? Soisiko hän pahaa entisen sulhonsa tyttärelle? — Sepä se: vanha rakkaus ei sammu", nauroi veijari ääneensä. "Mutta mitäpä se minuun koskee" — lisäsi hän ja teki itsensä yhtä viattoman näköiseksi kuin kananvarkaista tuleva kettu — "sanasta sana itää, ja Trimmon isäntä pystyy kyllä minunkin avuttani siitä ottamaan selkoa, kuinka asiat asuvat".
Jokainen oikea isä ja aviomies olisi ruoskanvarrella ajanut vankkureilta maahan tuon korvaankuiskuttelijan, ja antanut hänen myötänsä tielle "toista lajia", joka ei ole mesimakeata. — Mutta mistä Ojamyllärille se järki olisi tullut? Hän istui olkikuvon päällä niinkuin Lotin emäntä, joka muuttui suolapatsaaksi, eikä lausunut yhtä luotua sanaa. Kirja-Tiitsu oli kavala kyllä, itse pitämään suunsa kiinni; hän tahtoi suoda vanhalle miehelle aikaa, että tämä saisi perinpohjin miettiä kuultuja sanomia. Sillä välin kuuli korvaankuiskuttelija Antin kerran "oi! oi!" huudahtavan, mutta muuten olivat molemmat vaiti, kunnes Männikön kylä etäältä alkoi näkyä. Silloin sanoi Ojamylläri:
"Astu maahan, Kirja-Tiitsu ja mene tuosta suoraan Arre Tuomaan kaalimaan poikki, minä en näet tahdo, että myllynväki näkevät sinut vankkureillani. Ja mitä kahden kesken olemme puhuneet, se jääköönkin meidän kesken puhutuksi".
"Tietysti, tietysti", vastasi Kirja-Tiitsu, hyppäsi vankkureilta maahan, nosti nöyrästi lakkiaan ja luikahti yli aidan kohden kotoansa, riemuiten hyvin onnistuneesta asiastaan.
Ojamylläri ajoi askel askeleelta syvissä mietteissä kohden myllyä, josta Piiski ja Sepeli häntäänsä liehuttaen tulivat häntä vastaan.