Eräs vieraissa-käynti.
Seuraava päivä oli pyhäpäivä ja juuri toinen adventti vuonna 1811. Pyhäinen rauhallisuus vallitsi Männikön kylää, jossa vitkaan ja täysiäänisesti kirkon kellon helinä ilmoitti Herran päivän tulemista.
Ojamyllylläkin oli tänään kaikki hiljaista ja juhlallista. Hannu-renki oli jo eilen illalla pannut myllyn istumaan, niinkuin talontapa oli, siitä saakka kun hurskas Liisa siinä hallitsi ja vallitsi. Vaikka Antti kauan olikin sitä "uutta tapaa" vastaan pannut, joka "tuottaa puhdasta vahinkoa", niin oli hänen kuitenkin täytynyt vihdoin myöntyä ja nyt oli hän siihen ihan tyytyväinen. Ei suinkaan siksi, että hän itse kirkkoon meni, vaan Ojamylläri ajatteli aina: "Pyhänä voin tehdä mitä tahdon" — ja kun kaikki ylt'ympäri oli tyyntä ja hiljaista, voi hän paraiten porkata ja järjestellä laatikoissaan ja lippaissaan.
No eikö Ojamylläri siis konsanaan kirkkoon lähtenyt? Lähtipä kyllä. Varsinkin iltakirkossa kävi hän sangen useasti, sillä, pää kirkon-lautaa vastaan, oli siinä paljon parempi nukkua kuin vuoteellaan, jolloin kova yskä vaivasi ja rasitti häntä. Papin saarna vaikutti Antissa saman, minkä kehtolaulu lapsissa: hän vaipui uneen!
Tänään oli Ojamylläri jo aamusta asti ollut kotoa poissa, missä? ei kukaan tietänyt. Tietysti ei olisi kukaan sitä kummeksinutkaan, sillä se asia tapahtui useasti. Niin tervehtimisestä kuin jäähyväisistä ei ollut Antti milloinkaan suurta lukua pitänyt, mutta Antti oli tänä pyhänä pannut pyhä-mekon selkäänsä ja uuden lakin päähänsä, asia joka muuten tapahtui kolme kertaa vuodessa (jouluna, pääsiäisenä ja heluntaina) — kulumisen tähden! Että hän eilen illalla Kirja-Tiitsun kanssa oli kotiin tullut, oli Ojamyllyllä jo vallan tunnettu asia — kuka joukon suun tukkii? — ja jokainen arveli vanhan miehen tämänpäiväisen vieraissa-käynnin olevan yhteydessä sen asian kanssa. Yksi arveli yhtä, toinen toista, mutta asian oikeaa laitaa ei tietänyt kukaan. Emäntä oli ääneti, mutta sydämensä oli raskas, ja väkisin koetti hän unohtaa erästä mietettä, joka yhä ja yhä jälleen vaivasi häntä. Niin meni aamupäivä ohitse, iltapäivä ja ehtoo tuli, mutta Ojamylläriä ei kuulunut eikä näkynyt. Liisan sydämeen nousi hirmu. Missä voi Antti niin kauan viipyä? Hän oli jo hädässään mennä häntä etsimään, silloin kuuli hän kerrassaan pihaveräjän pauketta ja juoksi riemuiten ulos isäntää vastaan.
"Hyvää iltaa armas Antti!" huusi Liisa jo kaukaa puolisollensa, "Jumalalle kiitos, että vihdoin olet kotona! Et usko kuinka levoton olin sinun tähtesi!"
"Vai niin, ihmeellistä", vastasi Ojamylläri pilkaten ja pani huolella pihaveräjän kiinni. "Nyt tiedän miksi tänään puolipäivästä saakka vasenta korvaani niin hirmuisesti kuumatti".
Liisa ei vastannut sanaakaan, mutta sydämensä oli tuskaa täynnä miehen halveksivan tervehtämisen vuoksi, ja sen verran kuin hän Anttia tunsi, ei ollut hyvää odotettavana.
Molemmat astuivat tupaan. Kun Antilla jälleen oli tomuinen myllymekko seljässä ja piippu suussa, veti Liisa häntä ahjon eteen penkille istumaan, pani kätensä hänen olalleen ja kysyi lempeästi:
"Mutta sano nyt mullenkin, ukkoseni, missä tänään kävit?"