"Miksi sitä luulette?" huudahti Edward. "Hän ei ole koskaan valehdellut. Ihmisten ei tarvinne kulkea ympärinsä seurapiireissä julistelemassa menneisyyttään. Kenties hän aikaisemmin, edellisen miehensä eläessä oli kovin köyhä, ja siinä tapauksessa hänellä ei ole halua puhua kieltäytymyksistään. Ihmisethän ovat niin halpamaisia, että täytyy hävetä tunnustaa eläneensä tukalissa oloissa. Tai ehkä tuo hänen edellinen puolisonsa oli kelvoton. Kuka tietää?"
"Ei tiedetä mitään", sanoi neiti Mowbray halveksivasti. "Lady Darnel on todellinen nero vaitiolemisessa."
"Siinä tapauksessa hän on oikea merkillisyys naisten joukossa, ja toivoisin että muut olisivat yhtä nerokkaita."
Tuo oli kyllä hirveän väärin sanottu, koska hän juuri vähää aikaisemmin oli koettanut saada Janea ja tämän sisarta juttelemaan kohtauksestaan mieronkiertäjän kanssa Darnel-puiston ulkopuolella, mutta Edward Colchester ei ollut viimeiseltä ollut oma itsensä. Mustasukkaisuus kiusasi häntä, ja se vaikutti hänen luonteeseensa.
Viikko oli kulunut siitä, kun lady Darnel oli mennyt miehensä luo toivorikkaana ja rakkautta uhkuen ja saanut sellaisen jäätävän musertavan vastaanoton. Senjälkeen hän ei ollut nähnyt miestänsä. Hän odotti kärsivällisesti, että tämä kutsuisi hänet luokseen. Hän oli valmis kantamaan seuraukset ainoasta rikoksestaan — siitä, että oli salannut pojan olemassaolon mieheltään.
Tällä viikolla oli sir Allan tuntuvasti toipunut. Hänen vahva ruumiinrakenteensa ja kohtuulliset tapansa edistivät suuressa määrässä hänen paranemistansa, sitte kun luoti kerran oli kaivettu pois. Tämän viikon kuluessa oli hän asteettain saanut takasin ruumiin- ja sielunvoimansa. Hän oli saanut tavata tyttärensä kerran ja sisarensa kolme kertaa. Dora oli itsepintaisesti pitänyt kiinni oikeudestaan tavata häntä, ja hiukan epäröiden sir Allan oli siihen suostunut. Hän istui hänen luonaan tunnin erältään, puhui hiljaa ja rauhallisesti Iempeällä äänellä, mutta tarjoili sitä myrkyllistä juomaa, jota hänen huulensa olivat tottuneet tipahduttelemaan, niin pian kun tuli puhe kälystä. Sir Allan oli kuitenkin näyttänyt tutkimattomalta, mitä muuten lienee hänen viittauksistaan ajatellutkin.
Ja nyt tuli se päivä, jolloin hän tunsi itsensä kyllin voimakkaaksi puhuakseen vaimonsa kanssa — ryhtyäkseen tämän kanssa ratkaisevaan keskusteluun. Hänen kotinsa ei kauemmin tarjoisi suojaa pettäjälle, hänen tyttärensä ei enää nimittäisi häpeämätöntä naista äidikseen.
Gracea, ainoata lastaan, lemmikkiänsä onnellisimmilta päiviltä hän ajatteli näinä synkkinä hetkinä, Tämä oli haaksirikkoisen oljenkortena. Ja kun hän nyt lausuisi tuomionsa syylliselle vaimolle, kutsui hän Gracen, jotta tämä seisoisi hänen vieressään ja jossakin määrin tuomitsisi hänen ja sen naisen välillä, jota he molemmat olivat rakastaneet. Grace oli taipuvainen armahtavaisuuteen. Grace säälisi syntistä, samalla kun hänen vihansa kuohuisi syntiä vastaan, Oli ensimäinen päivä, jolloin sir Allanilla oli kyllin voimia ollakseen pari tuntia istumassa. Hän näytti omalta kalpealta haamultaan istuessaan takkavalkean ääressä pitkässä, kirjaillussa yönutussaan, joka oli paltattu sopulinnahalla ja siromuotoinen kuin venetsialaisen senaattorin kaapu. Lady Darnel oli itse sen sommitellut ja antanut sen hänelle syntymäpäivälahjaksi. Hän ajatteli juuri sitä, kun palvelija oli ottanut esille nutun, ja hän olisi mieluummin ollut pukematta sitä ylleen, mutta hänen toinen yönuttunsa oli veren tahraama, joten hän ei voinut kieltäytyä vastaanottamasta tätä, ellei tahtonut herättää palkollisten ihmettelyä.
Hän lähetti kutsumaan vaimoansa ja tytärtänsä, ja nämä saapuivat yhteen aikaan.
Grace riensi hänen luokseen ja heittäysi polvilleen laskien päänsä isän polvelle.