"Oi, isä, kuinka hauskaa saada olla luonasi!" huudahti hän hiljaa.
Claire seisoi vähän taaempana, tyynenä ja suorana, mutta kovin kalpeana.
Jos hän tosiaan seisoi siinä pahantekijänä, tietoisena suurimmasta ja kamalimmasta rikoksesta, mihin aviovaimo voi tehdä itsensä syylliseksi, hän oli tosiaan mitä rohkein nainen. Mutta hänen kasvonsa osoittivat ainoastaan ylpeää, tyyntä rauhaa, ja vakavat, surulliset silmät loivat puolisoon moittivan, levollisen katseen. Hän jäi seisomaan ikäänkuin tietäen, että heidän välillään oli ylipääsemätön juopa. Näin ajatteli Allan Darnel tuskassaan, kun hän katseli tuota naista, jota oli rakastanut.
Rakastanut? Saattoikohan sellainen rakkaus kuin hänen loppua? Lakkasiko Lucius Junius Brutus rakastamasta poikiansa, kun hän tuomarina heidät kuolemaan tuomitsi?
Milloinkaan Allan Darnel ei ollut rakastanut tuota kaunista, kalpeaa naista hartaammin kuin tällä hetkellä, jolloin hän hänestä luopuisi.
"Grace, pyysin sinua tulemaan tänne, siksi että minulla on lady Darnelille jotakin sanottavaa, minkä tahdon sinunkin kuulevasi", lausui hän vakavasti. "On isiä, jotka salaisivat tyttäriltään sellaisen onnettomuuden kuin minua on kohdannut, mutta minä menettelen toisin. Sinä olet nainen, eikä vahingoita, että saat tietää maailmassa olevan pahoja naisia samoin kuin hyviäkin. Annan sinulle täyden luottamukseni, Grace, koska luulen olevasi yhtä viisas kuin lämminsydäminen."
"Isä, mitä tarkoitat?" huudahti tyttö katsoen häneen kauhun ilme silmissä. "Ethän vain sano mitään pahaa äidistä?"
"Hiljaa!" varoitti sir Darnel laskien kätensä tytön suun päälle. "Et saa enää koskaan tuota naista siten nimittää. Toivon näkeväsi hänet nyt viimeistä kertaa. Lady Darnel ja minä eroamme ainiaaksi, Grace. Syitä minun ei tarvitse lähemmin mainita — hän tuntee ne yhtä hyvin kuin minä itse. Ei tarvitse tulla yleistä häväistysjuttua tahraamaan hänen kunniaansa — hänen, jota molemmat olemme rakastaneet. Lady Darnelilta ei myöskään ole mitään puuttuva; hän saa oleskella ulkomailla, millä tekosyyllä tahansa, kunhan siitä vain ei koidu minulle häpeää. Tahdon säästää häneltä kaiket ikävyydet, vaikka hänen häpeämättömyytensä oli niin vähällä maksaa minulle henkeni — vaikka se, joka keskellä yötä kävi häntä tervehtimässä, koetti murhata minut."
"Isä, isä!" huusi Grace kauhusta suunniltaan. "Sinä erehdyt. Minä, onneton tyttäresi, minä olen sinut pettänyt. Minua tavatakseen hän tänne tuli. Hän oli hiiviskellyt täällä ympärinsä koko päivän. Hän tahtoi tavata minua — vaatia minua täyttämään lupaukseni, ehkä pyytää rahojakin, sitte kun oli joutunut niin tappiolle."
"Hourailetko, Grace, oletko järjiltäsi!" huudahti sir Allan ja katsoi hämmästyneenä toisesta toiseen.