"Täytyihän minun… joskus. En tullut ajatelleeksi, että se oli väärin. Enhän koskaan ollut oppinut muukalaisia epäilemään. Minä sanoin, kuka olin ja että viimeistelin opintojani madame Sartoryn luona. Hän jutteli elämäkertansa: — oli yksinään orpona maailmassa, mutta kuului vanhaan burgundilaiseen sukuun ja oli saapunut Pariisiin harjoittamaan taideopintoja."
"Epäilemättä oikea boheemiluonne."
"Niin et saa sanoa. Hän käyttäytyi aina kuin oikea herrasmies, vaikka hänen pukunsa oli kulunut ja hän asui ylioppilaskorttelissa."
"No, mikä hänen nimensä oli? Kai hänellä edes nimi oli?"
"Victor de Camillac", sanoi Grace arvokkaasti. "Me olemme kihloissa!"
"Todellako? On sentään jokseenkin rohkeata kihlautua nuorelle herralle, jonka kanssa olet vaihtanut vain muutamia sanoja ja rakkauskirjeitä?"
"Oli niitä toki enemmän kuin muutamia; hän kirjoitti nidoksia. Hän pisti minulle kirjeen joka kerta, kun kävin Louvressa — sellaisia siroja, runollisia ja kaunopuheisia kirjeitä."
"Tunnen tuon. Hän on niitä, joiden sormet aina syyhyvät riimustelemaan.
Vanhan lohikäärmeesi, neiti Bougen olisi tullut pitää silmänsä auki."
"Oh, kyllä hän poloinen yhtä ja toista aavistelikin, mutta minä sain hänet taivutetuksi pitämään suhteeni salassa. Ihan häpeän tunnustaa vedonneeni hänen huonoimpiin vaistoihinsa."
"Kuinka niin?"