"Tunnet kai sokerileipomon Rue Castiglionen kulmassa?"
"En."
"Vai et, sepä vahinko. Se on Pariisin parhaimpia. Oli tapani pistäytyä siellä Bougen kanssa kotimatkalla. 'Valitkaa nyt sellaista, mistä enimmin pidätte, rakas ystävä', kehoitin minä, ja sitä ei hänelle tarvinnut kahdesti sanoa!"
"Luullakseni hän suri ja kaipasi sinua, kun olit matkustanut!" nauroi eversti. Hän ei hennonnut suuttua kummitytölleen tämän hupsuuksien tähden, ja sitäpaitsi hän ei käsittänyt kirjevaihtoa rappiolle joutuneen ranskalaisen kanssa kovin vakavaksi asiaksi. Tarkemmin ajateltuaan hän kuitenkin myönsi, että jutulla voisi olla kylläkin ikäviä seurauksia, jos nuori ranskalainen oli lurjus.
"Onko tosiaan mahdollista, Grace, että suullisesti ja kirjallisesti olet kihlautunut miehelle, jonka elämää ja menneisyyttä et laisinkaan tunne?"
"Kyllä, kyllä minä tunnen kaikki", vastasi Grace närkästyneenä. "Victor kertoi minulle koko elämänsä. Hän oli täysin rehellinen. Hän tunnusti olevansa niin niukoissa varoissa, että hänen täytyi asua köyhäinkorttelissa. Hänen isänsä oli menettänyt kaikki Meksikon sodan aikana, ja Victor matkusti sitten Pariisiin toivoen kehittyvänsä kuuluisaksi taidemaalariksi. Hän sanoi, että jos lupautuisin hänen vaimokseen, hän saisi uusia voimia ahkeraan ja tarmokkaaseen työhön — se olisi hänen pyhin, puhtain kiihoittimensa."
"Ja tuo tietysti vaikutti sinuun, ja sinä luonnollisesti annoit lupauksesi?"
"Kyllä, mutta vasta pari kuukautta myöhemmin, kuin olin saanut sen kirjeen. Miten heikkona sinä minua pitänetkään, kummi-isä!"
"Sinä olet pieni, hurmaava hupakko, siinä kaikki."
"En sentään luule, että olisin suostunut kihlaukseemme, ellei hän olisi ollut poissa taulukokoelmasta eräänä päivänä ja monta päivää — en nähnyt häntä koko viikkoon. Ymmärsin, että hänen täytyi olla sairas, ja tunsin itseni hyvin onnettomaksi. Poloisen kalpeat kasvot ahdistivat minua. Vihdoin hän lähetti minulle kirjeen neiti Bougen välityksellä."