Dora pudisti päätänsä.
"Sitä en usko. Kai lady Darnel siinä tapauksessa olisi kuullut jotakin kamppailua, hän kun oli käytävässä silloin, kun laukaus pamahti."
"Miten asia siis on selitettävissä?"
"Surullinen vakaumukseni on, että on tapahtunut joko murha tai itsemurha."
"Itsemurha!" huudahti Colchester. "Siitä ei saata olla puhettakaan. Ei voi ajatella onnellisempaa miestä koko seudulla kuin sir Allan. Hän oli hilpein, hyväluontoisin ja hauskin ihminen, mitä saattaa kuvitella."
"Tosin hän oli aina hyväluontoinen ja hauska, mutta minä tunnen veljeni paremmin kuin muut. Olen ollut hänen seuralaisenaan ja uskottunaan kouluvuosista saakka siihen asti, kun hän meni uusiin naimisiin. En usko, että hän viime aikoina oli onnellinen. Hänen avioliittonsa ei suinkaan ollut sellainen, millaiseksi hän sen oli ajatellut. Ja vaikka hän itse olisikin ollut siihen tyytyväinen — mitä en luule hänen olleen, —- tiesi hän, etteivät naapurimme hyväksyneet hänen valintaansa. Hän tiesi, että lady Darnelin menneisyyttä verhoava hämärä luo synkän varjon vanhaan ja kunnioitettuun nimeen. He saattoivat kyllä pitää hänestä itsestään ja kunnioittaa häntä itseään, mutta he eivät pitäneet arvossa naista, jota kukaan ei tuntenut ja joka tungettiin heidän piiriinsä ilman pienintäkään selittävää sanaa. Senvuoksi he yhä enemmän vieraantuivat vanhasta ystävästään; ja vaikka veljeni oli suhtautuvinaan asiaan tyynesti, uskon sen koskeneen häneen kipeästi."
"Naapurit ovat oikeita… tolvanoita", sanoi nuori Colchester, joka oli lausumaisillaan jotakin vielä rumempaa. "Miksi eivät ne ilman muuta voineet ottaa luottavaisesti vastaan niin oivallista naista kuin lady Darnel?"
"Hyvä herra Colchester, minä tiedän parhaiten, ettei seurapiireissämme umpimähkään luoteta kehenkään. Miltä täällä näyttäisi, jos niin olisi laita?"
"Ehkä hiukan hauskemmalta", vastasi rohkeamielinen kartanonomistaja, joka välitti tuttaviensa menneisyydestä yhtä vähän kuin repokoiriensa.
"Ei, herra Colchester", jatkoi neiti Darnel, "veljeni ei ole ollut onnellinen viimeiseltä. Hänen toiseen naimiseensa liittyy joitakin salaisuuksia, joista en ole onnistunut pääsemään selville; mutta en ole sokea enkä kuuro ja tyynestä pinnasta huolimatta olen nähnyt kylliksi tietääkseni, että Allan ei ole onnellinen. Hänen päähänpistonsa noin äkkiä matkustaa Italiaan ei ole ensinkään hänen tapaistansa — se voi johtua ainoastaan tasapainostansa järkkyneestä mielentilasta."