"Kiitos, lady Darnel, minun ei tarvinne teitä enempää vaivata. Olkaa hyvä ja lukitkaa kaappi ja pitäkää avain. Otaksun, että lukko on varma?"
"Se on tiirikalla avaamaton varmuuslukko, jonka sir Allan panetti siihen kolme vuotta sitten", selitti Dora.
Lady Darnel vaipui uunin edessä olevaan mukavaan korituoliin, missä oli istunut juttelemassa miehensä kanssa monen monina iltoina muiden mentyä levolle. Hän istui kädet polvella ja tuijotti itkuttomin silmin eteensä surullisissa mietteissä. Niin, rahat olivat poissa, ja hän tiesi liiankin hyvin, kuka ne oli ottanut. Nyt käsitti hän kaikki varsin hyvin, käsitti, miksi poika niin itsepäisesti oli vaatinut kolmea-, neljääsataa puntaa. Tämä oli seisonut parvekkeella sir Allanin mainitessa rahoja ja nähnyt, missä niitä säilytettiin. Hän olisi mieluummin tahtonut, että äiti olisi ne hänelle antanut — olisi varastanut mieheltään hänen tähtensä. Tähän hän oli tahtonut häntä pakottaa, kun Grace huusi Clairea ja vieras jäi yksinään huoneeseen saaden tilaisuuden ottaa rahat. Silloin tuli kauhea kiusaus. Häpeällisestä käytöksestä ei ole pitkä matka varkauteen! Miehestä, joka ei koskaan ollut epäröinyt pettää velkojiaan, tuli yöllinen varas. Sitten hänet yllätettiin, revolverit olivat niin kohtalokkaan lähellä, hän ampui — ehkä umpimähkään — ja pakeni lasiovesta.
Clairen kuvaillessa itselleen tätä murhenäytelmää herra Penwern meni ulos parvekkeelle enempiä tutkimuksia varten. Reseedalaatikko oli hänen tiellään hänen astuessaan ikkunaovesta parvekkeelle. Sen oli täytynyt olla myöskin murtovarkaan tiellä tämän paetessa. Salapoliisi laskeutui polvilleen tarkastamaan kukkia ja niiden juurella olevaa multaa. Aivan oikein, mies oli polkaissut multaan, ja reseeda oli taittunut. Nähtiin koron jälki — kapean, toiselta sivultaan kuluneen koron jälki.
"Uusimallinen kenkä, mutta hiton vanha", sanoi Penwern tutkiessaan jälkeä. "Noin kuluneissa jalkineissa ei Coveyn ole tapana koskaan käydä."
Sitten läksi salapoliisi alas pihalle everstin kanssa. Hän erotti vinoon puutarhan poikki kulkevia jalanjälkiä. Ne nähtiin selvästi kukkalavoissa, vähemmän selvästi hiekkakäytävillä. Miehellä oli ollut eripariset kengät. Toisessa oli leveämpi korko kuin toisessa sekä reikä anturan keskellä; molemmat näkyivät olleen lopen kuluneet.
"Kaikesta päättäen se lurjus on ollut hiivatin rappeutunut!" sanoi eversti.
Juuri nämä sanat lausuessaan hän tunsi merkillistä ahdistusta. Entä, jos se oli ollut tuo ranskalainen seikkailija, Gracen häpeätä tuottava ihailija? Mies, jonka hän oli nähnyt metsässä, oli ollut puettuna kulkurin tapaan, ja jalkineet olivat sellaiset, joita maankiertäjät käyttävät. Kun eversti vielä ajatteli Camillacin häviämistä ja hänen vaiteliaisuuttaan Graceen nähden, käsitti hän, että epäluulo oli oikeutettu. Onneton Grace, jos hänen mielettömyytensä tuottaisi turmion taloon!
Siinä tapauksessa Penwernin tutkimus — tutkimus, jota tämä teki huonosti salatulla tyydytyksellä ylistyksen ja palkkion toivossa — ryvettäisi hänen kummityttärensä häpeällä; sillä jos Camillac oli rikollinen, saattaisi oikeusjuttu päivänvaloon tuon onnettoman välikohtauksen tytön opistoajoilta Pariisissa ja se prameilisi kaikissa sanomalehdissä. Eversti tiesi, kuinka vähän armeliaisuutta sellaisissa tapauksissa voi odottaa nykyajan ihmisiltä ja kuinka kärkkäitä ollaan uskomaan nuoresta naisesta pahaa. Hän kuvitteli näkevänsä ruskeasilmäisen lemmikkinsä maineen ainaiseksi häväistynä jo hänen elämänsä keväässä; hän oli näkevinään kunnon Colchesterinkin rakkauden ja luottamuksen haihtuvan kuin akanat tuuleen. Ja silloin hän kirosi Doran puuhakkuutta.
Penwern näkyi ällistyvän jälkiä tarkastaessaan. Hän oli pitänyt varmana, että kuuluisa Covey oli rikoksen tehnyt. Kaikki viittasi siihen, sillä Covey oli tunnoton roisto, joka ei olisi epäröinyt ampua kuoliaaksi ketä tahansa, joka hänen tielleen sattui. Hän suoritti työnsä taitavasti, mutta toisinaan ei kavahtanut veren vuodattamistakaan.