Kuitenkin näkyi Penwern tuntevan Coveyn niin hyvin kuin tämä olisi ollut hänen oma veljensä, eikä hän mitenkään voinut uskoa, että joku onnenrattaan kiepahdus olisi voinut pakottaa hänet käyttämään sellaisia jalkineita kuin ne kenkärajat, joiden jäljet olivat mullassa havaittavissa.
"Jos voisin uskoa maankiertäjän kykenevän niin taitavasti suoritettuun konnantyöhön, otaksuisin olevamme tekemisissä sellaisen kanssa", sanoi poliisi vakaumuksella. "Mutta en ole koskaan kuullut, että joku irtolainen olisi rohjennut murtautua sisälle muualta kuin kyökin ikkunasta."
"Tulkaahan hiukan haukkaamaan", kehoitti eversti, joka oli päättänyt kestitä poliisimiestä siihen määrin, että tämän terävänäköisyys vähän sumentuisi loppututkimuksen ajaksi. Tosin hän ei rohjennut toivoa voivansa juottaa niin kunnianarvoista herrasmiestä humalaan, mutta tottapahan hänet sentään saisi hienoon hiprakkaan.
Herra Penwern oli kuolevainen — ja nälkäinen. Hän oli ollut jalkeilla puoliseitsemästä aamulla ja nyt kello jo läheni yhtä. Sitäpaitsi näytti ruokasali Darnelin kartanossa hyvin houkuttelevalta. Eversti käski hovimestaria tekemään parhaansa salapoliisin kestitsemiseksi, ja hovimestari huomasi everstin äänensävystä, että tällä oli siihen toivomukseen erikoiset syynsä. Siis hän toi pöydälle paksun, hämähäkinseittien vyöttämän pullon bourgognea — vanhaa, oivallista viiniä — ja sitäpaitsi kuivaa sherryä, joka oli omiaan kiihoittamaan ruokahalua, varsinkin kun pöydässä tarjoiltiin merikampelaa, peltopyytä runsaasti tryffelillä höystettynä ja erinomaista kastiketta.
"Tämä on minun herkkuani!" sanoi Penwern maistellessaan kastiketta. Hän ei tietenkään ollut niin sivistymätön, että olisi syönyt veitsellä, mutta hän pyydysteli kastiketta pehmeän leivän palasella. "Kiitoksia paljon — en ole koskaan juonut ihanampaa bourgognea."
Salapoliisi nautti suurenmoisesti ja nojautui vihdoin taaksepäin tuolissaan, kaiveli hampaitaan ja ryypiskeli bourgognea.
"Ihanaa viiniä — ja terveellistä!" innostui hän.
"Aivan niin! Juokaa pois vain — se on hyvää, mutta viatonta", rohkaisi eversti. "Ei se päähän mene."
"Ei tällaisen puolisen jälkeen", myönsi salapoliisi. "Tällainen keveä ateria tekee työnkin keveäksi. Liikkiö ja säilykkeet tekevät ihmisen ajatuksenjuoksun hitaaksi, aivan kuin pihvi ja olut, jota tavallisesti tarjotaan… Mutta nyt on ryhdyttävä etsimään miestä, joka vei rahat ja yritti murhata."
"Ettekö luule, että hänen tavoittamisensa käy vaikeaksi, nyt kun hän on saanut jo kolme vuorokautta pakenemisen aikaa?" kysyi eversti.