"Jos luoti voidaan huomenna poistaa, kuten aiotaan, niin on toivoa; mutta nykyisin näyttää asia kovin arveluttavalta."
"Grace-rukka", sanoi Colchester. "Kylläpä se on hänelle surullista. Haluaisin kernaasti hiukan jutella hänen kanssaan, mutta ehkä se häntä vain väsyttää?"
"Sitä en luule; teidän seuranne häntä varmaan ilahduttaisi. Hän tuntee itsensä kovin onnettomaksi, tyttö-parka. Tapaatte heidät puolisella, jos kiirehditte, eikä Grace suinkaan kieltäydy teitä vastaanottamasta", lisäsi eversti, joka salaisuudessa oli monsieur Camillacin kilpailijan uskollinen liittolainen.
"Kiitos tiedonannoista!" huudahti nuori kartanonomistaja ja riensi matkaansa.
Perhe istui puolispöydässä. Herra Colchester pyysi palvelijaa viemään hänet ruokasaliin. Hän tiesi, ettei häntä voitu palauttaa, ja ajatteli riemulla tilaisuutta, joka hänelle tarjoutui, saada istua Gracen vieressä ja sivulta katsella hänen suloista kuvaansa — ihailla kaulan viivoja ja pieniä, ruskeita niskakiharia.
Grace istui lohdutonna tyhjän lautasensa edessä, mutta hymyili raukeasti Colchesterin tullessa kutsumatta sisälle ja asettuessa hänen viereensä.
"Perin ystävällistä, että tulette jälleen", sanoi Dora hiukan korostaen viimeistä sanaa.
"Toivottavasti ette pahastu, vaikka käyn niin usein — ei, kiitos, en halua syödä mitään", lisäsi hän palvelijalle. "Mutta en tosiaankaan voinut olla tänne pistäytymättä. Minun on illalla mentävä Mawlesfordiin päivällisille — sir Roger Brandonin luo, tiedättehän. Kovin ikävää muuten. Minulla ei ole vähintäkään halua lähteä. Tämä surullinen tapaus on tehnyt minut niin murheelliseksi, etten voi sitä sanoin kuvailla."
Grace loi häneen kiitollisen katseen lempeistä, ruskeista silmistään.
Tuolla tavoin olivat nuo silmät säteilleet hänen ollessaan iloinen ja
onnellinen — mutta Colchesterista ne olivat surussa vielä suloisemmat.
Tuo lempeä, vetoava katse tunki suoraan hänen sydämeensä.
Grace oli todella iloinen, kun sai hänet tavata. Hän oli tuntenut itsensä kovin yksinäiseksi ja hyljätyksi surussaan ja levottomuudessaan isästä ja sulhasestaan — tuosta sulhasesta, jota ajatellessa häntä puistatti. Voi, mikä mielettömyys tuo Pariisissa vietetty aika —- tuo tyhmä, romantillinen juttu! Millaisen taakan hän olikaan sälyttänyt päälleen — mitkä kahleet painoivatkaan hänen nuorta olentoansa! Jos tämä uskollinen ihailija, joka katseli häntä sellaisella kunnioituksella, tietäisi, millainen typerä hupakko hän oli ollut, niin ihailu muuttuisi närkästykseksi ja kunnioitus inhoksi. Tällaiset ajatukset tekivät hänet nyt umpimieliseksi, melkein epäkohteliaaksi Colchesterille.