Grace tahtoi mieluimmin pitää hänet etäällä, sillä hän ei tahtonut antaa hänelle syytä moitteeseen teeskentelystä tai kaksimielisyydestä.
Äärimäisessä avuttomuudessaan hän kuitenkin tänään aivan tahtomattaan kääntyi lapsuudenystävänsä puoleen. Tämä oli niin hyvä ja suora. Tosin hän ei ollut yhtä siro, mielenkiintoinen ja kiehtova kuin Victor de Camillac, mutta sensijaan oikea englantilainen herrasmies, pelvoton ja moitteeton, joka saattoi punastumatta seisoa kuninkaittenkin edessä.
"Onko lady Darnel pahoinvoipa, koska ei ole tullut puoliselle?" kysyi
Colchester.
"Ei oikeastaan, mutta hän on kovin murheissaan, se poloinen", sanoi
Grace.
"Niin, kyllä hän toipuu surustaan", virkkoi Dora. "Minä kadehdin niitä, jotka surevat kiihkeästi — heidän surunsa menee pian ohi."
"En luule, että hänen surunsa menee, jos isä joutuu pois", virkkoi
Grace pidättäen nyyhkytystä.
"Olette kovin kalpea", sanoi Colchester. "Tuskin lienette ollut ulkona raittiissa ilmassa senjälkeen kun onnettomuus tapahtui. Ettekö tahdo tulla hetkiseksi terassille, kun ilma on niin ihana?"
"Kyllä", vastasi Grace nousten äkkiä. "Mennään vain. Luulen, että tulen hulluksi, jos istun kauemmin sisällä. Minun täytyy ensin pistäytyä ylhäällä tiedustelemassa, mitä nyt kuuluu, mutta sitten lähden puutarhaan. Tuletko mukaan, täti Dora?"
"En, Grace, minä en mene ovesta ulos. Tulen raittiitta ilmattakin toimeen."
Sitten kun tyttö oli saanut tietää, että isän tila oli muuttumaton, hän lähti ulos Colchesterin kanssa. Hän astui nopeasti ja näytti kovin hermostuneelta. Hänelle tuotti suurta huojennusta, kun hän tunsi raikkaan syystuulen hivelevän kasvoja ja tukkaa ja sai hengittää avarammassa ilmakehässä. Hänestä tuntui kuin olisi kulunut useita viikkoja siitä, kun hän oli ahminut tuota vilpoista, elähyttävää ilmaa, ja hän katsahti nurmikon yli tammilehtoon, lapsuutensa satumetsään, missä oli nähnyt satuprinssin tulevan vastaansa. Hän rakasti kaikesta sielustaan tätä puistoa, missä oli lapsena leikkinyt.