"Nuo tiheiköt ovat hyvin kauniit!" virkkoi Colchester vihdoin.
"Niin, ne ovat hyvin kauniit", myönsi Grace. "Tänä vuonna näyttää Picea nobilis kauniimmalta kuin koskaan ennen. Isäni oli niin ylpeä noista jalomuotoisista kuusista. Ja nyt hän ehkä ei enää koskaan saa niitä nähdä."
Hän alkoi itkeä, ja Colchester tunsi itsensä kovin onnettomaksi. Hänen kohtalonaan näkyi olevan aina sanoa jotakin sopimatonta ja uudestaan repiä auki veres haava.
Hän käveli tytön rinnalla. Tämä kuivasi kyyneleensä, ja Colchester surkutteli häntä sydämestään. Hänen palava rakkautensa nuoreen tyttöön tulvi sähkövirran tavoin lemmittyä kohti. He kävelivät juuri eräällä noista kiemurtelevista käytävistä, joilla niin monta kertaa olivat ennen kulkeneet leikkitovereina, iloisina ja huolettomina, siihen aikaan, kun hänen ystävyytensä nuorta tyttöä kohtaan ei vielä ollut kypsynyt rakkauden intohimoksi, ennenkuin surut ja murheet vielä olivat synkistyttäneet tämän nuorta elämää. Käytävän päässä oli pieni sveitsiläinen paimenmaja, haaveelliseen tyyliin kyhätty huvirakennus, jossa Colchesterille usein oli tarjottu teetä tennispelin jälkeen. Se oli Gracenkin mielipaikka, ja hänen kirjansa ja piirustustarpeensa olivat vielä yksinkertaisella puupöydällä, kuten hän ne oli jättänyt viikko sitten.
"Olin hyvin tyytyväinen ja onnellinen, kun viimeksi istuin täällä lueskelemassa — eräänä lämpimänä päiväpaisteisena aamuna, aivan kuin olisi ollut heinäkuu. Kaikki oli niin hauskaa ja ilma niin ihana. Unohdin levottomuuteni."
"Mitä syytä levottomuuteen voi teillä silloin olla — viikko sitten?"
"Oh, ainahan sitä jotakin on. Kullakin on jotakin kannettavanaan. Mutta vasta sitten, kun isäni henki joutui vaaraan, sain tuta, millaista todellinen suru on."
Nyt hän hyrähti jälleen itkuun, ja silloin Colchester unohtaen kaiken muun sieppasi hänet syliinsä ja suuteli kerta toisensa perään noita surullisia kyynelten kostuttamia kasvoja.
"Anna minun jakaa surusi, armahin! Sinä tiedät, kuinka sydämellisesti rakastan sinua, pieni suloinen tyttöni!"
Se tuli niin odottamatta. Grace lepäsi hänen sylissään hänen lemmittynään ja otti tahdotonna vastaan hänen kihlaussuudelmansa — sillä sellaisiksi täytyi nämä suudelmat käsittää. Ne olivat ensimäiset lemmensuudelmat, mitä hän koskaan oli tuntenut. Koskaan ennen hän ei ollut tuntenut rakastajan myrskyisesti pamppailevaa sydäntä sykkimässä omaansa vasten. Hän riuhtaisihe irti.