"Minua ilahuttaa tavattomasti kuullessani, että asia on niin; mutta neiti Darnel puhui hänestä äsken jonkun verran pidättyvästi."
"Oletko koskaan kuullut hänen puhuvan avomielisesti ja tunnustavasti ainoastakaan ihmisestä?"
"Sittenhän sinun pitäisi nyi olla täysin onnellinen, Grace, kun sinulla on sellainen isä ja sellainen äiti?"
Grace punastui ja loi häneen tarkoittavan katseen.
"Etkö ole kuullut puhuttavan, että nuoren tytön elämässä tulee aika, jolloin eivät edes isä ja äiti ole hänelle kaikki tässä maailmassa?"
"Käsittänen", sanoi eversti. "On tullut sulhanen mukaan leikkiin?"
Tämä avomielisesti sotilaan hyvänsävyisellä äänellä lausuttu sana näkyi tyttöä säikähdyttävän. Hän katsahti ikkunaan päin.
"Hiljaa, taivaan tähden!" virkkoi hän puristaen everstin kättä. "Se on salaisuus — kukaan ei tiedä mitään. Isä ei koskaan antaisi minulle anteeksi… kuule, nyt tulevat vaunut, ja minun täytyy pukeutua päivällisille."
Hän juoksi ulos. Eversti meni perästä ja tapasi sir Allanin rouvineen eteisessä.
Sir Allan oli kymmentä vuotta aikaisemmin ottanut eron sotapalveluksesta, sitte kun isä oli kuollut ja jättänyt hänelle perinnöksi Darnelin aateliskartanon ja puoli tusinaa paraita maatiloja sen läheisyydessä. Hän oli silloin raihnainen — ontui hiukan Kabulissa saamastaan luodinhaavasta. Weldon Stukeley ja hän olivat olleet opintotovereita Etonissa ja taistelleet vieretysten Krimillä. He olivat myöskin jakaneet keskenään vaivat ja vaarat Intian kapinassa; ja näin vietettyään yhdessä nuoruuden kultaisen ajan he olivat alkaneet pitää toisistaan kuin veljet. Heidän kohtauksessaan ilmeni nyt sydämellistä lämpöä, joka teki sitä syvemmän vaikutuksen, kun se esiintyi niin tyynessä ja yksinkertaisessa muodossa, kuten kahdelle englantilaiselle sopii.