"No, Grace", sanoi hän, "kuulen, että sinusta on sukeutunut hieno nainen ja että pieni laulurastaani on lentänyt tiehensä!"
"Sitten on sinulle lörpötelty joutavia, kummi-isä. Minä tahdon aina olla sinun laulurastaasi", vastasi tyttö hymyillen. "Olen kovin iloinen, että olet tullut kotiin — iloisempi kuin voin sanoakaan!"
Tämän hän virkkoi vakavasti ja merkitsevästi. Eversti katsoi häneen tutkivasti läpitunkevilla, mutta ystävällisillä silmillään, jotka menneinä aikoina olivat yhtä lujasti katsoneet kapinaa silmästä silmään.
Neiti Darnel oli jättänyt heidät kahden kesken.
"Mutta Grace, näyttää siltä kuin et olisi oikein onnellinen!" sanoi eversti levottomasti.
"Kukapas sitä tässä maailmassa on?" vastasi tyttö hiukan alakuloisesti. "Ei saa pyytää mahdottomia. Kuulemmehan kirkossa joka sunnuntai, ettei meitä ole tarkoitettukaan onnellisiksi — vaikken minä käsitä, miksi tulisimme maailmaan ollaksemme ehdottomasti onnettomia! — Kuitenkin iloitsen sanomattomasti siitä, että olet tullut takaisin tänne, kummi-isä. Se on puhdasta kultaa, se!"
"Rakas lapseni, saat uskoa, että minä olen yhtä iloinen saadessani olla täällä jälleen! Mutta kerrohan nyt kaikesta. Muista, kuinka paljon on muuttunut siitä, kun viimeksi tapasin Darnelin — olenhan aivan vieras perhe-elämällenne, mutta en tunteisiin nähden muukalainen. Kerro hiukan äitipuolestasi."
"Vaiti, kummi-isä, emme häntä koskaan siten nimitä; minä sanon häntä äidiksi, ja hän on ainoa, joka on lahjoittanut minulle äidinrakkautta. Tiedäthän, että oma äitini kuoli aivan pienenä ollessani —- minulla on vain hänen valokuvansa hellittävänäni. En tee hänelle mitään vääryyttä pitäessäni uudesta äidistäni."
"Lady Darnel on siis ystävällinen! Se on minulle mieleen."
"Hän on kerrassaan täydellinen aviovaimona ja äitinä. Sinä rakastut häneen korviasi myöten ennenkuin olet viettänyt täällä neljääkolmatta tuntia. Isä ei siitä ensinkään suutu — hän on niin ylpeä, kun hänen rouvaansa ihaillaan."