"Loruja!"
Nyt kuului kamalia ääniä sisempää vanhasta mökistä — villi, kaamea, venytetty nauru, ikäänkuin hullun.
"Onko teillä täällä mielipuoli… Kuunnelkaahan!"
Nauru taukosi ja sensijaan kuultiin rähisevää laulua:
"Grévy à Charendon! Gambetta à Toulon… Vive le sang! Vive le sang!"
Eversti hyökkäsi portaita pitkin ullakolle. Siellä oli kaksi huonetta, ja toisesta niistä kuului tämä ulvonta.
"Otro toro!" huusi kimeä ääni. "Sevilla on lemmen ja runotarten koti, tanssin ja laulun maa. Siellä on härkätaisteluja, kauniita naisia siellä. Espanja — Espanja on kotimaani!"
Espanjankielisiä alkusanoja lukuunottamatta lausuttiin tämä sellaisella englanninkielellä, johon vain brittiläinen kykenee — mutta hän oli laulanut ranskaksi, ja ranskalaistahan eversti etsi.
Hän riuhtaisi oven auki, ja siellä penkillä ikkunan ääressä lojui sama nuori mies, jonka hän oli metsässä nähnyt. Tämä tuijotti suoraan eteensä, kädet leikkivät peitteellä. Äkkiä hän peitti kasvot käsillään ikäänkuin olisi säpsähtänyt vihollista.
"Sonni tulee!" huusi hän. "Pidättäkää se! Pidättäkää se!… Ei, se ei olekaan sonni… se on hänen miehensä… verisissä käärinliinoissa. Minä en siedä veren näkemistä. Pidättäkää hänet! Pidättäkää hänet!"