"Minun täytyy matkustaa Lontooseen sinun asioissasi, rakas pikku Grace. Älä ole levoton! Kaikki käy hyvin. Kulunee viikon päivät, ennenkuin palaan. Maanteitä mittaileva ystäväsi elää, mutta on surkeassa tilassa. Teen kaiken voitavani, enkä päästä häntä näkyvistäni ennenkuin hän on palauttanut sinulle vapautesi. Mikään ei siis estä sinua olemasta ystävällinen Colchesterille. Mies ei ole ranskalainen. Hän on siis petkuttanut sinua alusta loppuun, ja jo se seikka tekee lupauksesi pätemättömäksi.
Uskollinen ystäväsi
W.S."
Gracen mielestä eversti menetteli häijysti, kun ei maininnut, oliko
Camillacilla mitään osallisuutta rikokseen.
Kolme päivää oli kulunut. Potilaan tila kävi yhä paremmaksi, ja vihdoin sai lady Darnel mennä sairaskammioon.
"Voitte viipyä siellä tunnin", sanoi lääkäri hänelle, "ja jos kaikki käy hyvin, saavat neiti Darnel ja neiti Grace myöskin mennä häntä katsomaan. Mutta mieluimmin yksi kerrallaan."
"On omituista, etten minä saa tavata veljeäni heti kun hän saa ottaa jonkun vastaan", virkkoi Dora kiukusta kalpeana, mutta korostamatta ääntänsä. "Olemme eläneet yhdessä monet monituiset vuodet eikä meillä koskaan ole ollut mitään salaisuuksia toisiltamme."
"Hyvin hauskaa kuulla", sanoi lääkäri, "mutta sittenkin teidän läsnäolonne vaikuttaisi hermostuttavasti sairaaseen, paras neiti Darnel. Vaimollahan on aina etuoikeus, kuten tiedätte, ja te ja neiti Grace pääsette hänen luokseen huomenna. Muuten täytyykin minun pyytää, ettei kukaan tee mitään liikettä tai lausu mitään sellaista, joka voisi saattaa hänet levottomaksi."
"Koetan olla varovainen", vakuutti Claire ja puristi lääkärin kättä.
Sitten hän astui sisälle avaraan, vanhanaikaiseen makuukammioon, joka näytti vielä isommalta siellä vallitsevassa puolihämärässä. Takassa paloi tuli valaisten sir Allanin kasvoja. Voi, mikä muutos! Hän oli kalpea ja laiha, tuonen kosketuksen merkitsemä. Nyt vasta Claire käsitti, kuinka vähällä oli ollut hänet menettää. Tuntui kuin hän olisi nähnyt kasvot, joita ei ennen milloinkaan ollut katsellut. Silmät, nuo armaat silmät, jotka ennen olivat häntä niin rakkaasti katselleet, tuijottivat häneen nyt omituisen himmein ja hajamielisin ilmein.
Hän vaipui järkkyneenä tuolille vuoteen ääreen, odottaen ja toivoen sanaa tai tervehdystä noilta kalpeilta huulilta; mutta ne olivat vaiti. Hänen puolisonsa kohotti silmänsä ja katsoi häneen vakavasti ja surumielisesti. Ohut, melkein läpikuultava käsi lepäsi peitteellä, ja vaimo kumartui sitä suutelemaan; mutta hän veti sen heti pois hermostunein elein ikäänkuin suudelma olisi häntä polttanut.