Kun tulet, tyttöni, tule epätietoisena minun sydämestäni, jotta luulisin kaiken olevan vasta alussa. Että en koskaan pääsisi perille viinin paljoudesta leilissäsi — voidakseni kuvitella sen kestävän ikuisesti».
47. EIVÄT HE VOI AAVISTAA.
Meillä oli kerran rakkaus, sinulla ja minulla. Mutta siitä on jo kauan, kun aloimme sanoa: »Se on kuollut».
Nyt kokoan minä piikkejä — pistääkseni niillä sinua, ja pieniä kiviä — lingotakseni niitä sinuun. Minun sanani ovat piikkejä. Tekoni ovat pieniä kiviä. Jos ne osuvat sinuun ja osuessaan koskevat, olen minä iloinen ja nauran. Jos heität ne takaisin, nousee siitä vain iloni, sillä silloin on minulla syy pistää vielä terävämmin ja heittää vielä sattuvammin sinuun. Alati puhallan minä sotatorveen enkä pelkää mitään — paitsi rauhaa. Sanon sinulle pahimmat sanat, jotka löydän. Eikä minua masenna mikään — paitsi sanattomuus. Sillä sillä hetkellä kun suuni lakkaisi julistamasta: »Vihollinen»! ja tulisi hiljaisuus, — kuiskaisi sydämeni: »Ystävä», Sentähden puhallamme me sotatorveen ja pidämme melua, ettei se meidän rakkautemme ääni kuuluisi. Me häpeäisimme, jos tulisi ilmi, että se onkin vain valekuollut. Me kun sen jo hautasimme, istutimme kukkia kummulle ja lauloimme hiljaisen suruvirren sen ääressä. Pyyhimme silmänurkastamme kyyneleen ja ilmoitimme lehdessä: »Se on kuollut». Eihän kuolleen sovi enään puhua.
Kun me näin olemme asestautuneet toisiamme vastaan, sanovat naapurit: »He pelkäävät toistensa vihaa ja ovat varuillaan». — Eivät he voi aavistaa, että me meidän rakkauttamme pelkäämme.
48. SYY EI OLE MINUN EIKÄ SINUN.
Sattuma toi sinut vastaani tänään. Katsoit kultaista rengasta vasemman käteni nimettömässä ja virkoit: »Joku on löytänyt ystävyytesi. Minäkin etsin sitä kerran, — syy on sinun — että en sitä silloin löytänyt». Ja menit ohitseni. Katsoin suurin, ihmettelevin silmin jälkeesi. Kuinka olisin voinut silloin aavistaa, että sinä minun ystävyyttäni etsit. Sillä sinä hait sitä niinkuin metsästäjä riistaansa. Silmäsi katsoivat kuin kaksipiippuisen haulikon suut ja kutsusi oli kuin jahtikoiran haukunta, ja minä pakenin tykyttävin sydämin ja peljästynein silmin, niinkuin nuori peura takaa-ajajaansa.
Kuinka olisin voinut silloin aavistaa, että sinä minun ystävyyttäni etsit. — Vasta tänään sen ymmärrän. Mutta syy ei ole minun, eikä sinun, ettet sitä löytänyt. Sillä sinä et tietänyt kuinka minun ystävyyttäni etsitään, enkä minä ymmärtänyt kuinka sinä ystävyyttä etsit.
Syy ei ole sinun, eikä minun, ettei meistä tullut ystäviä, — vaan
Jumalan, joka meidät niin erilaisiksi loi.