Mene pian, tyttöni, ja unohda että koskaan tuttusi olin!
45. SISARUKSET.
Me tiesimme kaikesta hiukan ja sen me tiesimme varmaan, ettemme ole ketään rakastaneet, sisareni ja minä.
Mutta tänään, kun silmämme sattuvat toisiinsa, me hymyilemme. Ei mitään erityistä ole tapahtunut. Ei kukaan ole käynyt meillä tai lähettänyt kukkia kotiimme, entisetkin ovat ikkunalaudalla kuihtuneet. Eivätkä naapuritkaan, jotka asuvat katumme varrella, tiedä mitään erityistä kertoa, — sillä se ei ole salaisuus. Joku on vain kerran kävellyt keskellämme, puristanut yhtä aikaa molempien käsiä ja katsonut kumpaakin silmiin.
Päivä on mennyt, toinen tullut ja kaikki on ennallaan. Eivätkä naapuritkaan, jotka asuvat katumme varrella, tiedä mitään erityistä kertoa, — meillä kun ei ole salaisuutta.
Mutta aina milloin silmämme sattuvat toisiinsa, me hymyilemme. Sillä tiedämme kaikesta hiukan, mutta sitä emme enään niin varmaan tiedä, olemmeko ketään rakastaneet, vai emme, sisareni ja minä.
46. LEMPEMME.
Ystäväni sanoi minulle:
»Minä tiedän, että sinä olet varhaisempi kukon laulua tullessasi, ja se tieto saa mieleni alati ilostumaan. Mutta yhtä minä sinulta pyydän: kun tulet ja minä kuulen veräjän narahtavan sinun sitä avatessasi ja riennän kuistilleni sinua vastaan, niin tule aroin askelin sivu aamu-unisen pellavapeltoni. Tule epätietoisena minun lemmestäni ja anna poskipäittesi punertua ujoudesta, että minä luulisin lempemme olevan vasta alussa.
Älä kerro minulle huulillasi siitä, jonka minä sinun arkakatseisilta kasvoiltasi näen. Ole niinkuin et mitään tietäisi, että minun silmieni täytyisi kertoa siitä sinulle joka aamu sinun tullessasi. Älä kysy sitä minulta ääneen, ettei minun suuni tarvitsisi nimittää sitä nimellään, — ettemme kadottaisi lempeämme.