55. SIKSI SE OLI.
Oletko huomannut, sinä, joka ennen olit minulle rakas, kuinka omenien posket ovat punertuneet ja joku lehti jo kellastunut, — niinkuin silloin, kun minä vielä olin sinulle rakas? Katsoin ulos ikkunasta tänään ja huomasin sen — ja muistin meidän muinaisen lempemme.
Muistatko sitä syksyä ja sitä syksyistä aamua? Katso ulos ikkunastasi, se oli juuri niinkuin tämä. Muistatko sitä? Sinä aamuna seisoin kuistillani ja kuulin puutarhasta sinun äänesi minua kutsuvan. Juoksin polulle, jonka vain me molemmat tiesimme. Sitten eilisen oli sille uusia lehtiä tippunut ja omenapuiden raskaat oksat tarttuivat hameeni helmoihin. Sinä olit kiivennyt aidan yli, joka on kotiemme välillä. Minä annoin käteni sinun odottaviin käsiisi ja me naurahdimme molemmat. Katsoin sinun silmiisi ja näin niissä naurun, — näin muutakin, — mitä enemmän katsoin, sitä enemmän näin — näin koko maailmani. Ja rintakehäni tuntui olevan liian pieni sydämelleni, se tulvi kuin vesi keväisin meidän joessamme. Puristin sinun kättäsi ja juoksin yhtäkkiä pois. Puiden oksat piiloittivat valkean pukuni ja jalkaini jäljet peittyivät putoileviin lehtiin. Minun ajatukseni villiintyivät syksyisen puutarhan tuoksusta ja juoksin kuin lapsi, joka kuvittelee lentävänsä, juoksin ja nauroin. En rohjennut mennä tupaan. Pelkäsin, että he olisivat nähneet salaisuuden silmistäni. Menin omaan huoneeseeni ja panin oveni säppiin. Painoin kättäni sydäntäni vasten. Se oli kuin sairas, siellä ahdisti, jyskytti ja poltti, — mutta minä toivoin, ettei se koskaan siitä paranisi, ja itkin ja nauroin, eikä mitään puuttunut minun onnestani.
Muistatko sitä aamua? Muistatko sitä syksyä? — Seuraava syksy ei ollut enään niinkuin se, eikä sitä seuraava — eikä mikään.
Tiedätkö, miksi se syksy oli kauniimpi muita, miksi taivas kirkkaampi, miksi onni näytti ikuiselta, miksi rakkaus suuremmalta kuin kaikki muu? Siksi vain, että sinä olit nuori, minä olin nuori ja meidän veremme oli villi ja kuuma, — ja me olimme molemmat sen kaiken vasta hiljan huomanneet. Kun sinä kylätiellä olit katsonut minuun, oli veri ensi kerran elämässäni kohonnut kasvoilleni, — niinkuin se vain pojan katsoessa kohoo. Ja kun sinä olit tervehtinyt minua, oli sinun kätesi ensi kerran elämässäsi värähtänyt, — niinkuin pojan käsi värähtää, kun se tyttöä tervehtii.
Sinä olit nuori, ja minä olin nuori, ja meidän veremme oli villi ja kuuma, — ja me olimme itsekin sen vasta hiljan huomanneet. Siinä kaikki. Siksi oli se syksy kauniimpi muita. Siksi ei se voi milloinkaan takaisin tulla.
56. SE OLEN SITTENKIN MINÄ.
Ystäväni, virkan sinulle salaisuuden jota ei yksikään tiedä: Minä näin sinut eilen.
Kuljit ikkunani ohi, — vaan minä seisoin uudinten takana. Silloin oli iltahämärän aika. Ikkunani oli autio, ja kukkalaatikossa sen ulkopuolella olivat unikot aamulla ani varhain auenneet ja joitakin keltaisia terälehtiä lienee varissut kadulle.
Kenties muistelet katuja, joita kiersit ja — aijot palata takaisin etsimään ikkunaa, jonka alapuolelle olisi yksinäisiä lehtiä pudonnut. Pyydän, ettet tekisi sitä. Ne eivät olisi siellä enään. Vaimot ovat ne tänään lakasseet ja vieneet pois. — Eivätkä minun uutimeni ole valkoiset eikä niissä ole punaisia raitoja, niinkuin oli kerran — kaukana täältä.