Olen varhain herännyt.
Raotan kaihdinta ikkunani edestä ja kurkistan ulos. Yön aikana on tullut ensi lumi. Kylätiellä näkyy yksinäisen koiran jalan jälkiä ja vastapään talojen katot ovat valkeana. Joku sieltä naapurista käy ikkunani ohi aamuvettä noutamaan. Minä nauran ja huudan hänelle: »Tulee varhainen talvi»! Ja ajatuksissani ailahtaa jotain tuttua, — mutten pääse selville mitä.
* * *
Olen etsinyt ullakolta huivini, joka on siellä kesän kätkössä ollut. Koettelen sitä päähäni kuvastimen edessä, — ja taas ailahtaa ajatuksissani jotain. — Oi niin! Muistuu mieleeni jonkun kädet, jotka olivat sitä huiviani hyväilleet, — ja hänen huulensa, jotka eivät saaneet sanotuksi sitä ainoaa ajatusta, jota aikoivat, ja minä nauran hiljaa. Silloin oli lumi aamu-yöstä pudonnut kylätielle ja huivini olin hiljan kutonut.
63. KÖYHÄN LEMPI.
Oli ilta. Tytön mieli oli ujo ja ikävöivä.
Päivän työstä oli poika uupunut. Tyttö hyväili karheaa kättä ja houkutteli: »Tule keinulle kylän laitaan, siellä soi hanurikin». Poika esteli: »Älä pyydä, katso, vaatteeni ovat työssä kuluneet ja ateriani on koskematta». Tyttö vastasi: »Minä istun illastaissasi: isäntäsi kuistilla ja odotan, tule sitten. Kuljemme metsäpolkuja, jotka ovat kaukana kyläläistemme keinulta.» Poika sanoi: »Älä pyydä minua. Jalkani ovat pellolla uupuneet ja silmäluomeni raskaat. Mene, tyttöni, mene.» Toinen vetäisi huivia kasvoilleen ja peitellen käsi silmänurkkaa pyyhki. Hän virkkoi: »Hyvästi sitten», ja meni. »Hyvää yötä», vastasi poika ja jäi.
Erään arat, alakuloiset askeleet etenivät kylätiellä ja eräs ovi raskaasti sulkeutui.
Heidän lempensä oli nuori ja hiljan tullut, — vaan päivän työstä oli poika uupunut.