59. UNI.
Heräsin aamuyöllä unestani omituiseen hyväntuntuun. Mistä se lie tullut? Olin kuin kylvystä noussut, tai niin kuin viileä viini olisi kostuttanut janoisia huuliani. Muistelin untani, joka hetki sitten oli minut jättänyt. Oi niin! Olin tuijottanutkin eräisiin silmiin. Ne olivat syvät ja pimeät kuin kaksi kaivoa, — ja niiden syvyydessä näin minä oman kuvani heijastuksen.
60. KEVÄT.
Pitkän talvipimeän istuin peitettyjen ikkunoiden takana ja tutkin vanhoja pölyisiä lehtiä. Eräänä aamuna eroittivat korvani ilon ja itkun sekaisen viulun äänen. Se kuului pihamaalta, jossa ei koko talvipimeinä ollut häälynyt ääntäkään. Hämmästyin siitä niin, että aukaisin ikkunaluukut ja katsoin ulos. Nuori mies seisoi pihan keskellä ja soitti. Joku tyttö oli tullut jonkun ovenpieleen. Miehen mustat ja tytön siniset silmät sattuivat toisiinsa ja synnyttivät pienen hymyn molempien huulille. Ja viulusta tuli sävel kuin vallaton lapsen nauru. Muistui mieleeni lapsuudestani, että se mies oli kai niitä, jotka saapuvat jostain kaukaa, muuttolintujen mukana, — ja siinä hetkessä tajusin kevään tulleen. Jokin outo sai sydämeni sävähtämään ja minä purskahdin nauruun kuin pieni vallaton lapsi.
61. AAMUPIMEÄ.
Kun herätessäni aukaisin ikkunan, katsoi aamuhämärä minua jo kylältä päin ja joku oli sytyttänyt lampun huoneessani.
En ollut tietänyt, että aamupimeät ovat jo tulleet. Aijoin nousta vuoteeltani, mutta muistot pidättivät minut hyväilyllään eivätkä päästäneet, vaikka pyysin, ja minä olin liian arka — käskeäkseni.
En tietänyt vielä eilen, että ne samat aamupimeät ovat jo tulleet, — jotka vuosi sitten lähtivät. Silloin oli se eräs mennyt hiljan maailmalle, ja uudet ystävät avanneet kotini oven.
Nyt on sen yhden nimi kirjoitettu valkealle ristille hiljaisen puutarhan laidassa ja ne toiset eivät enään tule, — mutta aamupimeät tulevat aina.