58. SYDÄMENI TARU.
Vasta sinun avaimesi sopi minun sydämeni lukkoon. Sitä olivat monet ennen sinua koetelleet, mutta se ei ollut milloinkaan auennut. Ja minä aloin uskoa, että suuri lukkoseppä oli sen aikojen alussa juuri minun pientä sydänoveani varten takonut.
Sinä viihdyit hyvin minun sydämeni kammarissa ja se oli minun suurin iloni ja kyllin onnelleni. Mutta yhden unohdin, — ettei se kenties kestäisi ikuisuutta. Unohdin maan ja maan katoovaisuuden lain. Muistin vain taivaan ja taivaisen lain.
Vasta kun menit, huomasin minä erehtyneeni ja muistin maisen lain. Muistin, että kukka syntyy — vain kuollaksensa, että maiset ystävät tulevat — vain mennäksensä. Ja muistin, — että maasta juurruimme mekin. Muistin, että harhaa oli taivas, totta vain maa, — ja itkin sitä.
Miksi menit, en tiedä, sen vain tiedän, että mennessäsi paiskasit sydänoveni niin lujaan kiinni, että en sitä minä itsekään ole senjälkeen auki saanut, ja avaimet ovat sitä yrittäissä katkenneet. Etkä sitä enään saisi — sinäkään. Sillä sinä särjit minun sydämeni lukon sopimattomiksi kaikille avaimille.
Ensin odottelin minä lukon murtajaa ja etsin häntä kaikkialta. Mutta kaikki olivat vain avaajia, enkä minä ollut enään avattavissa.
Nyt on minun sydämeni kuin autio talo, jossa hämähäkit ovat kutoneet verkkojansa nurkkiin, ja home seiniin viheriäänsä. Ja eniten kaikista vastaantulijoista kaihdan minä nyt lukon murtajaa, — sillä pelkään, että hän näkisi minun sydämeni kurjuuden ja kääntyisi inhoten pois, tai astuisi säälistä sisälle.
Mutta avaajien kanssa tulen minä hyvin toimeen, sillä heidän avaimensa eivät minun sydämeni lukkoon sovi. He seisovat ulkopuolella ja kuvittelevat siellä sisällä kaikkien lamppujen loistavan ja onnenlaulun soivan, — siksi että minä aina nauran. Ja he luulevat sen tulevan sydämestä, — vaikka minä nauran vain peittääkseni yksinäisyyteni ääntä, joka siellä ulvoo niinkuin tuuli autiossa talossa.
Nyt muistan minä maan ja maan katoovaisuuden lain. Mutta en ole osannut unhoittaa taivasta, — koskapa sitä yhäti itken.