»Ikävät on illat pitkät, apiat on aamuseni, ikävät on yötkin mulla, ajat kaikki katkerimmat»,
ja tuntuu siltä kuin ikävä omaan sieluumme pyrkisi, kaiho mielemme täyttäisi. Laulujen tunnelma on niin välitön, että tullessamme kosketuksiin sen kanssa joudumme sen valtaan.
Kanteletarta järjestäessään Lönnrotin ei tarvinnut useampia lauluja yhteen sovittaa saadakseen niistä täydellisempiä. Tällaisesta yhdistelemisestä eivät laulut olisi parantuneet hiukkaakaan. Päinvastoin ne olisivat menettäneet luonnollisen välittömyytensä ja viehätyksensä. Lönnrot itse sanoikin, että »ei yksikään kukka ole arempi vierasta koskemista suhteen kuin kansanlaulut». Millaisina kansa ne lauloi, sellaisina ne oli julaistava.
Kansan suusta kuuli Lönnrot vielä lukemattoman määrän sananlaskuja. Ne hän julkaisi yhdessä paksuna kirjana Suomen Kansan Sananlaskuja. Tämä kokoelma sisältää yli 7 tuhatta sananlaskua. Suomen Kansan arvoituksia hän kokosi ja julkaisi enemmän kuin puolitoista tuhatta. Vielä julkaisi hän Suomen Kansan muinaisia Loitsurunoja, joista myöskin tuli paksu kirja.
Sanomalehtimies.
Ihmeelliseltä tuntuu, mihin kaikkeen Lönnrot ehti. Hän hoiti lääkärinvirkaansa, saaden tosin ajoittain virkavapautta, teki pitkän pitkiä runonkeräysmatkoja, vuosikausien uutteruutta vaativina töinä järjesti ja julkaisi keräyksensä ja sen ohessa toimitti sanomalehtiä. Hänen ensimäinen lehtiyrityksensä oli Mehiläinen. Vaikka se ilmestyi ainoastaan kerran kuussa, antoi se kyllin puuhaa, kun lehti painettiin Oulussa ja hän itse asui Kajaanissa ja posti näiden kaupunkien välillä kulki siihen aikaan kerran viikossa. Lehdessä Lönnrot tarjosi helppotajuista ja herättävää lukemista kansalle. Mutta tilaajia oli lehdellä vähän. Tilausmaksuista kertyi suunnilleen puolet lehden painatus- ja lähetyskustannuksista. Selvää rahallista tappiota se tuotti noin 350 ruplaa vuodessa ja toimitustyö jäi kokonaan palkitsematta. Näin vaikeista oloista huolimatta Lönnrot jatkoi lehden toimittamista, kunnes rettelöt viranomaisten ja lehden painajan välillä pakottivat lopettamaan työn. Jonkun ajan kuluttua Lönnrot ryhtyi uudestaan julkaisemaan sitä painattaen lehden Helsingissä, mutta tilaajain vähälukuisuuden vuoksi lakkasi se tälläkin kertaa pian.
Oltuaan tehokkaasti avustamassa kansallista sivistystä palvelevaa aikakauskirjaa Suomi, hän perusti Snellmanin kanssa Kuopioon Kirjallisuuslehden (Litteraturblad), kun Snellmanin siihen asti toimittama lehti »Saima» oli lakkautettu. Ystävälleen tahtoi L. olla avuksi.
Kun 1850 oli annettu kielto käyttää suomenkieltä muissa kuin uskonnollista hartautta tai taloudellista hyötyä tarkoittavissa kirjoituksissa, lamautti se suomalaisen sivistyksen ystävät kokonaan. Lönnrot yksin uskalsi rohkeasti työhön käydä. Taloudellista hyötyä voi kansalle tuottaa monellaisia asioita koskevilla neuvoilla. Niinpä hän ryhtyi julkaisemaan Oulun Viikko-Sanomia. Ja vaikka sensuuri oli tavattoman ankara, mielivaltainen ja pikkumainen, ei hän siitä valitellut. Päinvastoin: »kaukana meistä olkoon näitten sanomain suhteen syyttää ulkonaisia esteitä, joitten tähden niitä ei muka olisi taidettu paremmin kirjoittaa. Semmoisia esteitä Oulun Viikko-Sanomilla tänä vuonna ei ole ollut eikä peljätä vastakaan tulevan, niin kauan kuin niitä toimitetaan luvallisella tarkoituksellaan yhteisen, semminkin talonpoikaisen kansan tietoin, taitoin ja tapain paranemiseksi.» Ei etsinyt se mies itselleen puolustusta toisten moittimisesta. Kelpaisipa meidän päiviemme sanomalehtimiesten ottaa esimerkkiä.
Opettavaisia kirjoja.
Kansan parasta aina katsovana Lönnrot koetti antaa kansalle hyödyllisiä neuvoja. Mutta ollen erittäin hyväntahtoinen hän ei asettunut jyrkästi kansan katsantotapoja vastaan, jolloin hänen neuvonsa olisivat herättäneet epäluottamusta. Kansan käyttämät puoskarit ja poppamiehet »katsoivat» aineet, joita he antoivat taudin karkoittamiseksi, rakkauden nostattamiseksi tai muuhun sellaiseen tarkoitukseen. Kun Lönnrot määräsi lääkkeitä sairaille, kysyttiin häneltäkin, oliko hän »katsonut» voiteet. Hän silloin selitti »katsovansa» niitä kotona isomman määrän yhdellä kertaa. Näin Lönnrot sai annetuksi oikeita neuvoja ja niihin uskottiin ja niitä seurattiin. Siksipä hänen kirjansa Suomalaisen talonpojan kotilääkäri tuli erittäin suosituksi. Myöhemmin hän kirjoitti vielä aiheesta »Minkätähden kuolee Suomessa niin paljon lapsia ensimäisellä ikävuodellansa».