Kajaanin ympäristö on köyhää seutua. Viime kesänä siellä syötiin pettuleipää ja niin kai tehdään tälläkin hetkellä. Lönnrotin aikoina kato ja nälkä olivat vieläkin tavallisempia. Matkoillaan hän näki kansan surkeuden ja toimitti suomeksi »Gustava Schartaun Hyväntahtoisia neuvoja katovuosina». Samoille nälkämaille lähetti hallitus hänet kerran Helsingistä neuvomaan kadon kohtaamalle ja hädänalaiselle rahvaalle, kuinka jäkälästä voi paistaa leipää. Jotta hänen neuvonsa jäisivät pysyväisiksi, hän julkaisi neuvonsa pienenä kirjasena.
Suomenkielen tutkija ja kirjakielen rikastuttaja ja vakaannuttuja.
Sen lisäksi, mitä ennen on sanottu Lönnrotista suomenkielen tutkijana, mainittakoon, että hän julkaisi tieteellisiä kirjoituksia Suomen sukulaiskielistä vepsästä ja Inarin Lapin murteesta. Hän oli todella kielimies. Vieläpä niin suuressa määrässä, että häntä on sanottu Castréniin asti etevimmäksi suomenkielen tutkijaksi. Muu kuin kielimies ei olisi voinut suorittaa sellaista jättiläistyötä kuin suuren Suomalais-Ruotsalaisen Sanakirjan valmistaminen oli. Millainen kielentuntija Lönnrot oli, ei vielä käy selville, jos sanotaan, että hänen sanakirjassaan oli 160,000 sanaa. Jonkunlaisen käsityksen tästä sanarikkaudesta saamme, kun vertaamme tätä sanojen paljoutta omaan sanavarastoomme. Jokapäiväisessä puheessa käytämme muutamia satoja eri sanoja. Rikaskielisimmätkin meistä käyttävät ja tuntevat vain muutamia tuhansia. Hänen kirjassaan on sanoja kymmeniä kertoja enemmän! Tämän mahtavan kielemme varaston järjestäminen vaatikin Lönnrotilta jonkun hetken joka päivä 17 vuoden aikana.
Kirjakieltä hän rikastutti monella tavalla. Perehtyneenä suomenkielen kaikkiin päämurteisiin hän toi kirjakielen käytettäväksi eri murteitten rikkaat sana- ja lausevarastot. Kun suomenkieltä ruvettiin kirjoituksessa enemmän viljelemään, tarvittiin kaikilla sivistyselämän eri aloilla uusia sanoja, aivan uusia, jollaisia ei missään murteessakaan ollut. Silloin Lönnrot teki uusia sanoja. Hänen esimerkkinsä ja menestyksensä innosti toisiakin menettelemään samoin. Näin uudistettu kirjakielemme on sittemmin päässyt niin kehittymään, että omintakeisten sivistyssanojen runsaudessa sillä lie vertoja harvassa muussa kielessä. Uusien sanojensa käytön hän pani alulle ennen mainituissa kirjoissaan ja suomentamalla kreikkalaisia runoja, Runebergin lauluja, Kauppakaaren ja Maakaaren, Lainopillisen käsikirjan y.m. Lönnrotin kielitaitoa tarvittiin Suomalaista Virsikirjaakin valmistettaessa. Hän oli muita pätevämpi valvomaan virsien kielellistä asua ja virsikirjakomitean töissä innostuneena hän itse sepitti joitakuita ja mukaili sekä suomeksi käänsi muutamia satoja virsiä. Erikoisesti mainitsemista ansaitsee, että kun Suomi sai oman rahan, Lönnrot risti sen, hän antoi nimen »markalle» ja »pennille».
Hänen aikoihinsa asti suomen kirjakieli oli täynnä muukalaisuuksia, eritoten ruotsinkielestä lainattuja, tai paremmin sanoen väännettyjä sanoja ja lausetapoja. Lönnrotin kirjallinen tuotanto, eritoten sanakirja, on johtanut suureen puhdistustyöhön tässä suhteessa, niin että muukalaisuudet sekä sanavarastossa että lausetavoissa vähitellen ovat tulleet karsituiksi pois.
Minkälaista oli Lönnrotin kirjoituksissaan käyttämä kieli, siitä olemme jo nähneet eräitä esimerkkejä. Lainaamme tähän vielä muutaman lauseen hänen sanojaan, jotka hän kirjoitti oltuaan vasta vähän aikaa Kajaanissa: »Ja valitettava asia on se, etten saata ja ennätä ollenkaan harjoitella itseäni Suomen kielessä, vaikka kyllä mieleni tekisi. Täällä kävelee yhä Archangelin miehiä ka’ulla, jotka jo ovat täällä markkinoja oottamassa, vaikka niihin vielä on tästä päivästä päälle kahen viikon. Epäilemättä saisi niiltä moniaita runojaki ja muita selvityksiä Archangelin puheen murteesta, vaan en ole tähän asti ennättänyt kysyäkkään.» Tästä näemme, että hänen oikeinkirjoituksensa ja kielenkäyttönsä poikkeaa hiukan nykyisestä. Se ei ole ihmeellistä, kun muistamme, että noiden rivien kirjoittamisesta on kulunut enemmän kuin 80 vuotta, ja että kieli — niin oma kielemme kuin kaikki muutkin — kehittyy ja muuttuu lakkaamatta.
Supi suomalaisena miehenä Lönnrot jos kukaan osasi jo lapsuudesta asti käyttää suomenkieltä yhtä hyvin ja paremminkin kuin hänen aikalaisensa yleensä. Mutta kun hän oli saanut kouluopetuksensa ruotsiksi, hän arveli osaavansa käyttää sitä kieltä varmemmin kirjoituksessa. Koko hänen toimintansahan muodostui sittemmin työskentelyksi juuri suomenkielisen kirjallisuuden alalla, perehdyttäen hänet yhä syvemmin sekä sen tieteellisiin että käytännöllisiin puoliin. Täten hänestä kehittyi suomalaisen kirjakielen luoja, sen taitava suunnittelija, vaikka hän tosin ei itse itseään sellaisena pitänyt, vaan arveli nuorempien kirjailijain kielenkäyttöä omaansa paremmaksi. Tämä oli sitä kainoutta ja vaatimattomuutta, joka oli yleensä Lönnrotin luonteen peruspiirteenä.
Vähän oli kirjakieltämme ennen Lönnrotia viljelty. Ja mikä pahinta, niihin aikoihin monet suomenkielen harrastajat olivat ruvenneet käyttämään kirjoituksessa kotipaikkojensa murteita. Jos asiat olisivat saaneet pysyvästi siihen suuntaan kehittyä, olisi kaikille suomalaisille yhteisen kirjakielen käynyt niin ja näin. Se taas olisi ollut arvaamattomaksi vahingoksi juuri heräävälle suomalaiselle kansallistunnolle. Mikä olisi pystynyt lujittamaan kansan yhteenkuuluvaisuuden tunnetta, ellei sillä olisi ollut yhteistä kieltä? Ja suurimmaksi osaksi Lönnrotin ansioksi on laskettava, että kirjakielemme pelastui hajaantumiselta. Siihen asti oli kirjakieli perustunut pääasiassa länsi-suomalaisille murteille. Kalevala, Kanteletar, Sananlaskut, Sanakirja sisälsivät äärettömän varaston itäsuomalaisia sanoja ja lausetapoja. Kirjoituksissaan hän osasi erinomaisen hyvin sovittaa vanhaan kirjakieleen näitä uusia varastoja ja muotoja. Tämä Lönnrotin uudistettu kieli pääsi vähitellen yleiseen käytäntöön. Niin vaatimaton käsitys kuin Lönnrotilla onkin itsestään kielimiehenä, hänen menettelynsä pakotti vähitellen murteitten puolesta kiivailijat vaikenemaan, joten kirjakielemme pääsi kehittymään nykyiseen suuntaansa, niin ettei siinä mikään murre ole yksin vallalla, vaan kaikki murteet ovat saaneet antaa siihen parhaat sanansa ja sattuvimmat lausetapansa. Tämä oli suureksi hyödyksi kirjakielellemme, jota nyt yhtä hyvin ymmärretään maan kaikissa osissa.
Lönnrot vaati suomenkielelle täyttä kelpoisuutta ruotsin rinnalla virka- ja oikeuskieleksi. Hallituksen asettamassa komiteassa, jossa asiaa pohdittiin, ihmeteltiin, että hänkin vaati suomenkielen pääsyä valtaan niin äkkiä. Lönnrot oli selittänyt, ettei hän vaatinut sitä äkkiä, »vaan en myös», sanoi hän, »salli, ettei pääse ikinä». Suomalaisen kansallisuuden herääminen oli hänelle kallis asia. Se taas oli riippuvainen suomenkielen oikeuksista. Siksi hän eräässä puheessaan lausui m.m. että luulisi »selväksi, ettei nykyistä Suomen kansallisuutta voi ajatella ilman suomenkieltä», ja edelleen: »Tyhjiä ainaki näyttää minusta kaikki puheet Suomen yhteisestä kansanhengestä olevan niinkauvan, kuin monin kerroin suuremmalla osalla maamme asukkaista kielensä suhteen ei ole samoja etuja ja oikeuksia, kun sillä toisella paljoa pienemmällä osalla, ja niinkauvan, kun se pienempi osa vielä häpeeki Suomen nimeä, jota sentähden monin paikoin käyttääki haukkuma-nimeksi, sillä itseki todistaen, ei tahtovansa Suomalaisten lukuun kuulua.» Mikään riitapukari ja puoluemies hän ei kuitenkaan ollut, vaan teki hiljaisuudessa suurta työtänsä suomenkielen hyväksi.
Raittiusharrastuksia.