Kajaanissa juotiin. Juotiin oikein vahvasti. Missäpä silloin ei niin olisi tehty! Auttaakseen pahimpia juoppoja Lönnrot perusti Kajaaniin raittiusseuran. Hän valmisti seuralle säännöt, joiden mukaan jäseniltä ei vaadittu ehdotonta raittiutta — sellaista liikettä ei siihen aikaan vielä tunnettukaan —, mutta tarkkaa kohtuutta oli noudatettava. Kerrotaan, että suuria juoppoja liittyi seuraan, mutta kun Lönnrotilla oli paljon muita puuhia, ei hän joutanut pitämään huolta seurasta, ja se nukkui vähitellen. Myöhemmin hän käänsi ja mukaili pari raittiuskertomustakin, Kolme päivää Sairion kylässä ja Vilho Linterin historia, ja julkaisi ne Raittiuden Ystäväin Seuran toimituksissa.
Lönnrot ihmisenä.
Vaikka Lönnrot saavutti kunniaa, kohosi yhteiskunnan korkeimmille portaille, ei hän unohtanut koti-torppaansa eikä sukulaisiansa siellä. Hän kirjoittaa: »Kuinka tyhjä on toki maailma, verrattuna siihen ahtaaseen piiriin, missä lapsuutemme päivät ovat kuluneet! Ja kuitenkin ihminen niin kevytmielisesti rientää pois tästä rauhan templistä, ja mitä hän etsii? Tavoitteleeko hän nimeä ja kunniaa? Kenties. Mutta onko aikaansaamamme hyvä silloin parempi, kun tuhannet sen tuntevat, kuin silloin, kun yksi ainoa sen tuntee tai milloin ei ainoakaan siitä tiedä? Ehkäpä hän havittelee rikkautta ja kultaa? Miten lyhytnäköistä! Jokainen kotiseudun kivi on tyhjentymätön kultakaivos, kun sitävastoin Perun kuuluisat kultakätköt näyttävät alastomilta kallioilta. — — — Ethän vaatine, että minun pitäisi kiitäen kulkea kautta seutujen, missä jokainen puu, pensas, jokainen kivi, jokainen mäki, missä lammet, järvet, vuoret ja notkot puhuvat minulle kieltä, jota niin hyvin ymmärrän,» Hän rakasti kotiseutuaan.
Vanhemmistaan hän piti hyvää huolta. He asuivat hänen luonaan, hänen omistamassaan talossa lähellä Kajaania. Samoin asui hänen luonaan pari veljeä jonkun aikaa. Veljensä poikia hän kouluutti, yhden papiksi asti. Muita sukulaisiaan hän samalla tavalla auttoi koulutielle, toimitti heille työpaikkoja ja koetti heistä huolehtia parhaansa mukaan.
Ennen on jo mainittu Lönnrotin työteliäisyydestä. Tässä palattakoon vielä hänen ahkeruuteensa. Jouten hän ei osannut eikä tahtonut olla. Kun hän asui maalla ja sairaitten vastaanottotunti oli kaupungissa, oli hänellä kummassakin paikassa eri työnsä, jotta voi aina jonkun rivin kirjoittaa, milloin vapaata aikaa tuli. Matkoilla ollessa hänellä oli aina työ mukana. Jos milloin piti odottaa soutumiestä tai kyytipoikaa, kun tämä haki ja valjasti hevosen, silloin hän kaivoi laukustaan paperit esille ja ryhtyi kirjoittamaan. Kerrotaanpa hänen ahkeruutensa olleen niin suuren, että hän »ystäviensä seuraankin ottaa työn mukaansa, kirjoittaa ja puhuu kuitenkin seuran kanssa ja on iloinen». Tällainen ahkeruus vain tekikin mahdolliseksi sen, että hän ehti suorittaa suunnattomat työnsä.
Ruumiillistakaan työtä hän ei pelännyt. Niinpä hän eräänä kesänä Laukossa ansaitsi 200 taaleria kuokkimalla. Suuri joukko kartanossa ollutta herrasväkeä oli ryhtynyt työhön, toiset väsyivät ennen pitkää, Lönnrot yksin jaksoi sellaistakin työtä tehdä työnä, ei vain vähän aikaa leikkiä.
Räätälintaitoaan hän myös osasi käyttää läpi koko ikänsä. Laukossa ollessaan hän kerran leikkasi itselleen päällystakin ja kun siitä tuli kovin hyvä, kartanon rengit tulivat sen jälkeen kaikki leikkuuttamaan takkinsa hänellä. —- Kerran taas Arkangelissa hän oli Castrénin kanssa menossa kuvernöörin luo. Matkalla koira repäisi hänen juhlahousunsa. Silloin oli palattava asuntoon, jossa Lönnrot paikkasi housut, kuten taitava räätäli ainakin.
Lönnrot oli tavattoman vaatimaton. Töistään hän kertoo: »Kun tulin piirilääkäriksi tänne (Kajaaniin) laulujen lievemaille, sillä ei nämäkään oikeita laulumaita ole, ja täällä oli hyvää aikaa, koska taisin olla huononlainen lääkärikin ja lääkärin toimessa yleensä oli vähän työtä, aloin ensin enemmän huvikseni kirjoitella ylös lauluja ja runoja laulajain suusta. Ja kuta enemmän sitä tein, sen enemmän se rupesi minua miellyttämään ja vähitellen kehittyi minussa yhä enemmän se vakaumus, että joutaisivat tulla talteen. Kun sitte sain yhä enemmän kannatusta ja apurahojakin, laajensin näitä kokousmatkojani Venäjän Karjalaan ja muuanne. Ja niiltä retkiltähän se on tullut Kalevala ja Kanteletar, eikä minulla niiden suhteen ole sen kummempia ansioita, sillä olisihan tuon saattanut tehdä kuka hyvänsä.» — Mies ei ylvästellyt.
Kotioloissa hän oli kuin kansan mies ainakin. Hän oli kova kahvinjuoja, ankara tupakkamies ja löylyn rakastaja. Itse hän usein laittoi vuoteensa, parsi sukkansa, pesi nenäliinansa, korjasi kenkänsä ja vaatteensa, sitoi kirjoja, hän jutteli palvelusväen kanssa töistä kuten talon isäntä ainakin. Kun hän sitten kulki tuohivirsut tahi lapikkaat jalassa, kulunut takki yllä, kukapa olisi voinut luulla häntä professoriksi tai kunnianarvoisaksi kanslianeuvokseksi. Sen vuoksi sattuikin ihmisille, jotka häntä eivät tunteneet, tavantakaa erehdyksiä.
»Pari ylioppilasta on matkailulla Sammatissa, näkevät järvellä ukon ja pyytävät soutamaan ylitse. Ukko sävyisästi soutaakin, vieläpä kantaa nuorten herrain matkalaukutkin taloon, jossa hän sitten professorina makeasti hymyillen ilmestyy nolostuneiden ylioppilaiden pakeille.»