Täyttäessään 80 vuotta hän ei enää voinut välttää yleistä juhlimista. Helsingissä pidettiin hänen kunniakseen suuret kansalaisjuhlat, monen monet lähetystöt kävivät häntä tervehtimässä, hän sai kukkia, seppeleitä, albumeja, lähettipä itse kenraalikuvernööri vanhukselle kunniatervehdyksensä. Sanomalehdet julkaisivat juhlanumeroja, ilmestyi juhla-albumeja, ympäri koko maan juhlittiin silloin. Niin yksimielinen ja jakamaton oli hänelle osotettu kunnioitus.
Lönnrot oli suuri töissään, hän oli esikuvaksi kelpaava yksityisessä elämässään. Hän oli aito suomalaisen miehen perikuva, suomalaisuuden suurmiehistä suurin. Kansalleen hän on tuonut sen omat, parhaat luomat, ikiaarteet lahjoittanut. Siksi on hänen patsaansa Helsingissä ainaisiksi ajoiksi todistamassa hänestä: »Sain sanat salasta julki.»
JUHANA VILHELM SNELLMAN.
Juhana Vilhelm Snellman syntyi Tukholmassa 12 p. toukok. 1806. Vanhempiensa mukana tuli sittemmin Kokkolaan. Kävi koulua Oulussa ja tuli ylioppilaaksi Turkuun 1822. Yhdeksän vuotta myöhemmin hän suoritti kandidaattitutkinnon ja jatkettuaan opintojaan tuli neljä vuotta myöhemmin nimitetyksi filosofian dosentiksi, palkattomaksi opettajaksi yliopistoon. Matkusteli sittemmin muutamia vuosia ulkomailla opiskellen yhä edelleen. Palattuaan sieltä hän tuli Kuopioon yläalkeiskoulun rehtoriksi. Toimitti Kuopiossa muutamia sanomalehtiä. Siirtyi Helsinkiin toivoen saavansa professorin viran, mutta joutui erääseen liikkeeseen konttoriapulaiseksi, sillä jollain täytyi elää. Nimitettiin 1856 siveysopin ja »tieteitten järjestelmän» professoriksi, 1863 senaattoriksi. Oli Hypoteekkiyhdistyksen esimiehenä. Kuoli Kirkkonummella 4 p. heinäk. 1881.
Tässä Snellmanin elämänpuitteet kaikessa lyhykäisyydessä. Näiden puitteiden sisällä on suoritettu suunnaton työ isänmaan hyväksi, suomalaisen kansallisuuden herättämiseksi ennen muuta.
Suomen olot viime vuosisadan alkupuolella.
Minkälaisiksi olivat olot Suomessa kehittyneet Ruotsin vallan viimeisinä aikoina, sitä on aikaisemmin kuvattu. Sama olotila jatkui v. 1809 jälkeenkin. Mitä Suomessa oli sivistynyttä, kaikki se oli umpiruotsalaista. Yliopisto oli ruotsalainen, opetuskieli kouluissa oli ruotsi, virkamiesten, yleensä kaikkien sivistyneitten puhekielenä oli ruotsi, se oli virastojen, se oli tuomio-istuimien kieli. Ja tämä sivistynyt sääty pysyi jyrkästi erillään suomalaisesta kansasta. Suomenkieltä se ei taitanut, ei edes halunnut osata. Olisihan ollut häpeäksi sivistyneelle ihmiselle puhua samoin kuin tietämätön ja raaka kansa. Jos suomalainen talonpoika oli tähän asiaintilaan tyytymätön, minkäpä sille voi. Oppikoon ruotsia! Jos hän joskus saikin syyttömästi kärsiä, kun tuomari ei kunnollisesti ymmärtänyt hänen kieltään, syyttäköön omaa taitamattomuuttaan, arvelivat nämä herrat. Jos hän saikin kuluttaa vähiä rahojaan käännättämällä tarvitsemiaan asiakirjoja ruotsista suomeksi tai kirjoituttamalla asiakirjojaan vieraalla kielellä, ja jos tällöin kaikenkarvaiset kirjurit tekivätkin hänelle kepposia, ei se herroja surettanut. Jos suomalaisen opintielle pyrkiessä tulikin ensi työksi suurella vaivalla perehtyä ruotsinkieleen, oli se, väitettiin, vain siunaukseksi hänelle, kun hän siten pääsi osalliseksi suuresta germaanisesta sivistyksestä, jonka välittäjänä suomalaisille oli juuri ruotsinkieli. Jos tällä tavalla suomalaisia ruotsalaistui, ei se ollut vahingoksi. Päinvastoin. Hekin pääsivät nyt sivistyneitten joukkoon.
Kaikkea tätä sai suomalainen väestö, sikäli kuin pystyi asioita arvostelemaan, tyynesti kestää. Mitäpä se olisi voinut tehdä asian auttamiseksi?
Huolimatta sivistyneen säätymme itsetietoisuudesta ja suuresta paremmuuden tunteesta suomalaisten rinnalla, oli sivistyselämämme hyvin kuollutta maan tultua yhdistetyksi Venäjään. Ennen oli yhteys ja osanotto Ruotsin elämään pitänyt harrastuksia vireillä täällä. Nyt ei enää ollut sellaista yhteyttä. Maamme sivistyselämä oli nyt riippuva yksinomaan tämän maan omista miehistä. Mutta kaikkien työtä lamautti epätietoisuus siitä, minkälaiseksi tulevaisuus oli muodostuva. Niiden lupausten ja vakuutusten merkitystä, joita oli annettu Porvoon valtiopäivillä kummaltakin puolelta, ei vielä oikein käsitetty. Pelättiin, ettei olisi mitään hyvää odotettavissa, kun maa oli yhdistetty niin suuren ja mahtavan kanssa. Maamme johtavat miehet arvelivat, että oli parasta pysyä niin hiljaa kuin mahdollista. Jos täällä ei tapahtuisi mitään, ei Venäjän taholta silloin olisi syytä asioihimme sekaantua. Saataisiin elää rauhassa. Ja viranomaisemme pitivät hyvän huolen siitä, että tämä rauha oli kaikin puolin häiritsemätön. Niin kuin asiat olivat, niin tuli niiden pysyäkin. Mistään uudistuksista ei saanut olla puhettakaan. Uudistusten toivominen olisi merkinnyt tyytymättömyyttä vanhaan. Mutta vanhasta, olevista oloista ei saanut lausua minkäänlaista arvostelua, sillä sehän olisi ollut hallituksen, olevista oloista huolehtijan, moittimista. Hallitusta vastaan lausuttu moite voitiin taas katsoa vallankumoukselliseksi aikeeksi, joten täysi hiljaisuus ja tyytyväisyys oli ainoa oikea elämistäpä.
Tällaiset olivat Suomen olot, kun Snellman alkoi vaikutuksensa. Sen ehtona oli hänen edellä käynyt kehityksensä ja siihen on meidän ensin tutustuttava.