Hän kirjoitti kansakoulusta, lastenkasvatuksesta, naisen sivistyksestä, hän käsitteli monen monia yhteiskunnallisia ja taloudellisia kysymyksiä: hän suositti maatilojen jakamista perillisten kesken, ettei yhden jäädessä maan haltijaksi syntyisi niin paljon useimmiten köyhyyteen vajoavia irtolaisia; hän puhui siitä huolettomuudesta, johon kruunun viljamakasiinit kasvattivat väestöä, kun he luottivat niistä hädän tullessa viljaa saavansa; hän todisteli Saimaan kanavan hyödyllisyyttä, kun hallitus oli päättänyt sen rakentaa, tehden samalla melkein valtiorikokseksi katsotun teon mainitsemalla, että säädyt saattaisivat myöntää siihen varoja — hän puhui siis valtiopäivistä, joista yleensä ei uskallettu hiiskuakaan, vaikka niiden kokoontumista toivottiinkin; hän puhui merivakuutus- ja suonviljelysyhdistyksestä, palovakuutusyhtiöstä, höyrylaivaliikenteen edistämisen tarpeellisuudesta, köyhäinhoidon parantamisesta j.n.e. Kaikki nämä ovat asioita, joiden käsittelemistä nyt pidetään jokaisen hyvän sanomalehden velvollisuutena. Mutta siihen aikaan oli toisin. Snellmania syytettiin itserakkaaksi ja röyhkeäksi, kun hän luuli olevansa oikea mies kaikkia arvostelemaan ja opettamaan. Hän oli vallanhimoinen kansanyllyttäjä, joka oli saatava kukistetuksi. Snellman oli arvostellut erään komitean laatimaa ehdotusta metsälaiksi ja esittänyt siitä eriäviä mielipiteitä. Taloustieteen professori, joka oli ollut jäsenenä komiteassa, kimmastui siitä kovasti ja syytti Snellmania hallituksen loukkaamisesta, koska komitea oli hallituksen asettama.
Sensuuri häntä ahdisti, vallanpitäjät hän oli nostattanut vastaansa ja toisten sanomalehtien kanssa hän oli lakkaamattomassa kynäsodassa. Hän ruoski ja ravisteli niitä, sai siten nekin elävämmiksi ja vilkkaammiksi. Ihmisten oli kiinnittäminen yhä suurempi huomio siihen, mitä sanomalehdet sanoivat. Näin tuli sanomalehdistöstä valta, jonka arvoa ei ollut vähäksyttävä. Siihen asti sanomalehdillä Suomessa oli ollut tuskin mitään merkitystä.
Ainainen sotakannalla olo kävi kuitenkin raskaaksi, kun oli taisteltava yksin kaikkia vastaan saamatta tukea mistään päin. Hänen lähimmät ystävänsäkin ainoastaan varoittivat häntä esiintymästä liian rohkeasti ja pilaamasta sillä asiaansa ja ajamasta karille elämäänsä. He kyllä toivoivat kaikkea menestystä hänen aatteilleen, mutta eivät ymmärtäneet, miksi niitä oli ajettava sellaisella jyrkkyydellä, jota Snellman käytti. Hän vastaa heille:
»Minä alan väitteellä: raukkamaisesti kätkee itseltään totuuden se, joka tahtoo luulotella, että sorretun kansan kansallistunne saattaa koskaan herätä itsetietoisuuteen, ryhtymättä tositeossa vastustukseen. — Nyt on onnemme onnettomuudessa se, että Suomen kansan kansallista itsetietoisuutta painaa etusijassa toinen valta kuin se, joka sitoo sen poliittista itsenäisyyttä. Vaikka tämä valta olisikin yhdessä kädessä, niin ei olisi sittenkään muuta keinoa kuin tappion tai voiton uhalla yrittää, se on uskaltaa. Mutta vieraalla sivistyksellä on toinen alkuperä, ja vastustus sitä vastaan on näennäisesti kirjallisuuden yksinomainen asia! Lykkää toistaiseksi! Mutta silloin tulee kyllä aika, jolloin molemmat vallat ovat yksi, ja vastustus toista vastaan on avonainen kapina toistakin vastaan.» Ei siis sopinut mitään vaatimuksia lykätä, vaan oli iskettävä lujasti.
Maamiehen ystävä.
Snellman vaati sivistyneeltä säädyltä työtä suomalaisen rahvaan hyväksi. Itse hän kulki edellä esimerkkiä osottaen. Samaan aikaan Saiman kanssa toimitti hän suomenkielistä lehteä »Maamiehen ystävä». Sillä hän tahtoi herättää ja kasvattaa suomalaista talonpoikaista väkeä. Se ei ollut tottunut seuraamaan maan asioita. Mitä herrat tekivät, sen se sai hyvänään pitää. Alempia virkamiehiä, nimismiestä ja pappia, se saattoi moittia, mutta maaherra oli sille jo pieni jumala, jonka tekoja ei sopinut arvostella. Talonpoika oli opetettava katselemaan ympärilleen, näkemään kauemmas kuin omaan ja lähimpään naapuripitäjään. Hänet oli opetettava lukemaan muutakin kuin katkismusta ja virsikirjaa. Ja »Maamiehen ystävä» sai heti suuren lukijakunnan — todistus suomalaisen rahvaan luku- ja tiedonhalusta — ja moni kansanmies sai siitä ensimäiset tietonsa. Mainittakoon muutamia aiheita, joista »Maamiehen ystävä» lukijoilleen kertoi: Mitkä suomalaiset ovat, selostus suomalaisten lähimmistä sukulaisista ja entisistä asuinpaikoista; Suomen Kirjallisuuden Seurasta; Mikä tieto vanhoilla suomalaisilla oli Jumalasta; Kuinka viisas mies lapsensa kasvattaa; Kertomus Kristinopin levittämisestä Suomen maassa; ulkomaiden uutisia y. m. Näytteeksi Snellmanin käyttämästä kielestä ja osotteeksi siitä, kuinka hauskasti ja helposti ymmärrettävästi hän osasi kirjoittaa, lainataan tähän muutamia rivejä »Maamiehen ystävän» ulkomaan osastosta:
»Englannin maassa hallitteepi drotninki Viktoria, joka ei vielä ole 25 vuotta vanha, vaikka jo on puoli seitsemättä vuotta hallituksessa ollut. Mutta se onkin siinä maakunnassa tapana, että herrainpäivissä tuumaellaan kuinka hallitteman pitää, ja kuningas taikka drotninki panee sitten päällysmiehiä (ministereitä), jotka näihin tuumiin tyytyvät, valtakunnan hallituksesta vaaria pitämään. Mainitun drotninkin aviomies ei oo kuninkaana, mutta kututaan kuninkaalliseksi korkeudeksi. — — Englannin drotningilla esimerkiksi on omiin tarpeisiinsa vuodessa paljon enemmän rahaa, kuin koko Suomenmaassa kruunulle maksetaan. Ei taida siis löytyä toista naitavaa semmosta, kuin oli tämä neitonen aikonaan. Mutta eipä keksineet Kuopionkaan pitäjän pohatat mennä Englantiin kosimaan. Ja ei he vastakaan tule tietämään, missä löytyy rikkaita tyttäriä, koska ei koko Kuopion pitäjässä usiampia kuin kaksi miestä ole ostanut tätä »Maamiehen Ystävätä». Isot viisaat muka nämät Kuopion pitäjän miehet ovatkin, ettei heille enään ole tarve oppia mitään.»
Lehti ilmestyi kerran viikossa. Snellman ei kuitenkaan ottanut osaa sen toimitukseen kauan. Kun hän oli saanut lehden elämään, täytyi hänen lukuisien muiden töittensä vuoksi jättää se toisten hoidettavaksi. Mutta merkityksensä lehdellä oli sittenkin. Se itse aukasi monelle talonpojalle avaramman maailman ja se sai lukuisia suomalaisia lehtiä seuraajikseen. Sen jälkeen ei enää ole ollut aikaa, jolloin ei yhtäkään suomalaista sanomalehteä olisi ollut olemassa.
Saima lakkautetaan.
Snellman taisteli edelleen Saimansa kanssa, puhui suoraan mitä ajatteli. Vastustajain taholla selitettiin hänen parhaatkin vaikuttimensa huonoiksi. »Snellman on tekeytynyt liiallisen fennomaniian (suomalaiskiihkon) ensimäiseksi äänenkannattajaksi ja siten saattanut nuorison mielet levottomiksi. Jos joku luulee sen tapahtuneen pelkästä isänmaanrakkaudesta, hän erehtyy. Hän tahtoi panna soimaan sävelen, jolla Saima pääsisi vauhtiin, ja sitten tuli halu aina olla oikeassa, sydämmetön ja järjetön riidanhimo, halu esiintyä mahdikkaana, marttyyrinä j.n.e., sanalla sanoen kaikenlaisia motiiveja paitsi todella puhtaita.» Vallassaolijat olivat usein keskustelleet lehden lakkauttamisesta. Sitä peläten hänen ystävänsä kehoittivatkin häntä varovaisuuteen sanoen, että saavuttaakseen päämääränsä hänen ennen kaikkea tulisi pitää huoli siitä, että Saima saa elää. Mutta ei tahtonut Snellman tinkiä vakaumuksestaan. Minkä hän kerran piti oikeana, sen hän lausui. Mitä olisi merkinnyt joku lievä sana, silloin kun vastustajat tahtoivat suomalaisilta kieltää olemassaolon oikeuden, kielen, jopa isänmaan esim. seuraavalla sepustuksella: