»Suomalaiset muodostavat kyllä yhtenäisen väestön, mutta ne eivät muodosta kansaa, koska heillä ei ole historiaa. Hanhet puhuvat kyllä kaikki samaa kieltä, mutta ne eivät muodosta kansaa, eivät edes metsähanhet, jotka kuitenkin ovat itsenäisiä. — — Suomi sivistyksen ja kirjallisuuden kielenä ei voi synnyttää muuta kuin aapiskirjallisuutta. — — Vielä ei ole enemmistön kieli missään maassa, ei edes itsenäisessä, kyennyt tunkemaan pois sivistyksen elävää kieltä. Minä epäilen siis, onnistuuko koe Suomessa ensi kerran. — — Tosin seuraa kansan aatteesta, että kullakin kansalla pitää olla isänmaa, ja että sen siellä tulee puhua omaa kieltänsä. Tämä on sääntö, mutta jos kansa kerran on menettänyt jommankumman niistä, niin on epävarmaa, saako mainittu kansa ne jälleen tai voiko se ne saada.» Tällainen puhe vaati jyrkkää vastustusta.
Ja Saima lakkautettiinkin ilmestyttyään lähes kolme vuotta. Lehden viimeisessä numerossa kirjoittaa Snellman esiintymisestään: »Niiden kohtien joukossa, joista (Saimaa) on moitittu, on mainittava lausetavan ankaruus, josta on luultavasti syystäkin lausuttu paheksumista tätä lehteä kohtaan. Se saattaa johtua asianhaaroista, joita yksilö ei aina jaksa voittaa. Elinolot saattavat huomaamatta painaa sen ankaruuden ihmisen mieleen, niin että hänestä tuntuu kohtuulliselta sellainen esiytyminen, jota toiset, tasaisemmissa oloissa kehittyneet katsovat liian ankaraksi.»
Lehden lakkauttamisella ei Snellmania kuitenkaan saatu vaikenemaan. Lönnrot sai luvan julkaista ja Snellman ryhtyi toimittamaan uutta lehteä muutaman kuukauden kuluttua Saiman lakkauttamisesta. Se, »Kirjallisuuslehti yleistä kansalaissivistystä varten», oli myös ruotsinkielinen, mutta kirjoitti Snellman siihen joskus suomeksikin. Siinä hän kirjoitti etupäässä arvosteluja koti- ja ulkomaisesta kirjallisuudesta, mutta käytti jokaista sopivaa tilaisuutta puhuakseen kirjoissa käsiteltyjen asiain yhteydessä päivän kysymyksistä. Tätä lehteä Snellman toimitti Kuopiossa-olonsa ajan ja myöhemmin vielä noin yhdeksän vuotta, oltuaan välillä irti sanomalehtipuuhista sensuurin rettelöimisiin kyllästyneenä.
Helsinkiin.
Vaikka Snellman tekikin uutterasti työtä Kuopiossa, ei hän sittenkään viihtynyt siellä. Se oli liian köyhä henkisistä harrastuksista, joita hän elääkseen tarvitsi. Yliopistossa oli auki filosofian professorin virka. Snellman haki sitä, mutta ei saanut. Ehdokkaiden joukossa hän kyllä oli ensimäisellä sijalla, mutta kaikista ystävien ponnistuksista huolimatta hänet syrjäytettiin. Joku ystävistä oli ehdottanut, että hän kävisi kumarrusmatkalla Pietarissa. Siihen hän taas ei mitenkään voinut suostua. Vastoinkäymisen hän ei kuitenkaan antanut mieltään masentaa. »Saattaahan hetkeksi tuntua katkeralta, kun näin tuntuvasti muistutetaan, että elämme yhteiskunnassa, jossa hyvä tahto ja uuttera työ yleisen hyvän puolesta ei kelpaa. Mutta ajatus, että se on ollut maailman tavallisin meno, ja että se on ollut suurtenkin sankarien kohtalo, se saattaa ihmisen nöyrtymään vaatimuksissaan.» Näin lohdutteli Snellman itseään.
Hänen kuitenkin täytyi päästä pois kaukaisesta sydänmaasta, Kuopiosta, ja hän muutti perheineen Helsinkiin. Sinne perustettavaan kauppaopistoon oli hänen mieli päästä johtajaksi. Mutta nyt vallanpitäjät näyttivät, ettei ollut hyvä asettua heitä vastaan. Opiston perustamiseen annettiin lupa sillä nimenomaisella ehdolla, että Snellman ei tule sen johtajaksi. Samoin hallituksen kekseliäitten määräysten kautta Snellman syrjäytettiin silloin juuri perustetun merivakuutusyhtiön toimitusjohtajan paikasta. Snellman oli jo aivan neuvoton, millä elää.
Hallituskin tunnusti Snellmanin kyvykkääksi mieheksi. Mutta hän oli ollut hallitusta vastaan ja johtanut sanomalehtien kautta yleistä mielipidettäkin siihen suuntaan. Jos tämä mies nyt saataisiin hallituksen palvelukseen, mikä erinomainen hyöty siitä olisikaan! Päästäisiin kiusallisesta rauhanhäiritsijästä ja hänen kykynsä tulisi käytetyksi maan parhaaksi — katsoohan viisas hallitus aina maan parasta. Snellmanille tarjottiin työtä virallisen lehden toimittajana, paikkaa kenraalikuvernöörin kansliassa. Siihen loukkuun oli Snellman liian viisas menemään.
Mutta mitä nyt tehdä? Ei ollut virkaa, ei ollut leipää. Hänelle tarjottiin ja hän haki — näissä oloissa sen hyvin ymmärtää — filosofian professorin virkaa Lundin yliopistossa Ruotsissa. Mutta peläten, että, jos hän sinne menisi, hän ei enää voisikaan palata Suomeen, hän peruutti hakemuksensa. Hän tahtoi jäädä kotimaahan tekemään työtä sen hyväksi. Mitä hän voisi tehdä, kun ei ollut edes työtä elatukseksi, näytti hyvin hämärältä. Suoranaiselta puutteelta ja nälältä hän pelastui, kun kauppaneuvos Borgström otti hänet konttoriinsa työhön.
Professori.
Näinä aikoina oli taantumus Suomessa mahtavimmillaan. Suomalais-kansalliset ja siis myös Snellmanin pyrkimykset olivat ahtaammalla kuin koskaan ennen. 1850 julaistiin suomalaisille harrastuksille surmaniskuksi aiottu sensuuriasetus, joka kielsi suomenkielen käytön muissa kuin uskonnollisia ja taloudellisia kysymyksiä käsittelevissä kirjoituksissa. Ja kamalinta oli, että tämän kotoisen taantumuksen etupäässä ja varsinaisessa johdossa ei ollut mikään maatamme ulkoa päin kiristävä »yhdenmukaisuus»-aate, joka on meidän ajallemme tuttu, vaan kotimaiset miehet senaatissa, miehet, jotka pitivät itseään myös suomalaisina. — Silloinen hallitsija, Nikolai I, oli tosin taantumusmielinen, mutta ilman senaatin omaa halua ei sellaista asetusta olisi tullut.