Kieliasetus.
Senaattorina Snellman sai laajan vaikutusvallan. Oli luonnollista, että hän käytti kaikkia tilaisuuksia niiden aatteiden toteuttamiseksi, joiden puolesta hän ennenkin oli taistellut. Niinpä hän sai suuren voiton suomalaisuuden asialle. Kaksi eri kertaa oli talonpoikaisia lähetystöjä käynyt Pietarissa hallitsijan puheilla pyytämässä, että suomenkieli otettaisiin käytäntöön virastoissa. Talonpoikainen suomalainen väestö oli aina tuntenut vääryyden, mikä kielioloissamme vallitsi. Silloin tällöin ilmestyi jonkun kansanmiehen kyhäämä pilkka- tai valitusruno, jossa kuvattiin talonpojan surkea asema ruotsinkielisten herrain kanssa asioihin jouduttuaan. Mihinkään varsinaisiin toimenpiteisiin asiansa auttamiseksi he eivät olleet ennen ryhtyneet. Mutta Snellmanin ja toisten nuorempien suomalaisten sanomalehtimiesten ja suomalaisuuden ystäväin toiminta oli herättänyt suomalaisen rahvaan entistä selvemmin tajuamaan sorretun asemansa ja vaatimaan siihen parannuksia. Keisari otti lähetystöt suosiollisesti vastaan luvaten tehdä asian hyväksi, minkä olosuhteet sallivat.
Snellman ajatteli, että nyt oli sopiva tilaisuus hänenkin ryhtyä asiaan. Tavallista virallista tietä mennen siitä ei olisi tullut mitään. Snellman itse kirjoittaa: »Suomenkielen asia oli jätetty senaatille, joka kuulusteli hovioikeuksia, kuvernöörejä, maistraatteja, konsistoreja y.m., y.m. Suuret paljoudet lausuntoja oli saapunut, enimmät täynnä »parantumattomien estelyjä». Varalääninsihteerirahjukset, jotka huonosti kirjoittivat ruotsia, olivat selitelleet vastustamattomat mielipiteensä siitä, mikä vaara uhkasi heidän korkeata sivistystänsä.» Senaatin herrat olivat tietysti samalla kannalla. Oli siis käytettävä toista tietä. Kaikki ruotsinmieliset lehdet selittivät, että kielikysymys oli puhtaasti hallinnollinen asia, jonka kanssa säädyillä ei ollut mitään tekemistä. He nimittäin pelkäsivät, että valtiopäiville saattaisi tulla paljon suomenmielisiä, joten kielikysymys siellä voisi tulla ratkaistuksi heidän eduilleen aivan vastakkaisesti. Mutta hallituksen ruotsinmielisyyteen he luottivat. Kun asia yleisesti tunnustettiin hallinnolliseksi, oli Snellmanin siis hankittava keisarillinen asetus, joka takaisi suomenkielelle joitain oikeuksia. Hänellä oli korkeita tuttavia, jotka hän sai asiaansa ajamaan. Hänen päämääränsä oli selvä: suomi oli tehtävä oikeuden ja virastojen kieleksi. »Valtion palvelijat ovat kansan. Niiden mukavuus ei saa estää jälkimäisen oikeutettujen tarpeiden tyydyttämistä. Eikä se ole valtion palvelijain, vaan kansan tyytyväisyys, joka kannattaa maata ja valtakuntaa; ei edellisen vaan jälkimäisen uskollisuus, jolle hallitsija saattaa rakentaa. Jos kansa pysyy lujana, täytyy sen virkamiesten enemmittä mutkitta mukaantua.»
Pietarissa valmistettiin asetusehdotus, mutta siinä ei oltu näin jyrkkiä. Säädettiin että, mikäli asia koski »nimenomaan suomalaista väestöä», suomenkieli tulisi olemaan yhtä oikeutettu ruotsinkielen kanssa. Suomalaisia asiakirjoja piti heti saada jättää virastoihin ja tuomioistuimiin. 20 vuoden kuluessa oli asiat niin kehitettävä, että viimeistään v. 1883 kaikki virastot olivat velvollisia myöskin antamaan suomalaisille suomenkielisiä asiakirjoja. Maan virallisena kielenä tulisi kuitenkin pysymään ruotsi.
Keisari tuli tarkastamaan sotaväkeä Parolaan ja siellä Snellman pääsi hänen puheilleen. Hämeenlinnassa allekirjoitettiin sitten käskykirje, tässä kerrotun sisältöisenä, ja julaistiin 1 p. elok. 1863. Senaatin toimeksi jäi käskykirjeen käytäntöön sovelluttaminen. Kaikki tiesivät, että se kyllä synnyttää hidastelua, kahnausta, verukkeita, mutta siitä huolimatta vallitsi maassa tavaton riemu.
Painovapauslain puolesta.
Snellman oli saanut taistella sensuuria vastaan vuosikymmeniä. Kun ei ollut mitään lakia siitä, mikä oli luvallista kirjoittaa, mikä ei, kun laissa ei ollut mitään määräyksiä, mihin toimenpiteisiin oli ryhdyttävä niitä vastaan, jotka käyttivät väärin sanaa, riippui kaikki sensuurista, mielivallasta. Snellman tahtoi näin ollen jättää kokoontuville valtiopäiville ehdotuksen painovapauslaiksi. Kovasti oli hänellä puuhaa, ennenkuin sellainen saatiin. Mutta saatiin se lopultakin. Säädyt hyväksyivät sen ja laki astui voimaan 1865 pysyäkseen vain seuraaviin valtiopäiviin asti. Niille annettiin asiasta uusi esitys, muutamissa kohdissa ankarampi kuin edellinen. Se oli ehdotettu pysyväksi voimassa taas seuraaviin valtiopäiviin asti. Säädyt tekivät pieniä muutoksia esitykseen ja vaativat, että se pysyisi voimassa, »kunnes toinen Hallitsijan ja Säätyjen säätämä painovapauslaki on tullut julistetuksi». Snellman, joka oli korotettu aatelissäätyyn ja siis otti osaa valtiopäiviin, koetti vakuuttaa säädyille, että jos näin meneteltäisiin, hallitsija ei tulisi asetusta hyväksymään. »Säädyt vaativat hänen Majesteettiaan kaikkea tulevaisuutta varten luopumaan oikeudestaan yksin säätää painolakeja, jota oikeutta maan kaikki hallitsijat aina v:sta 1772 ovat nauttineet ja käyttäneet.» Tässä vaatimuksessa pysyen jäätäisiin taas sensuurin varaan. Mutta ei auttanut mikään. Säädyt pysyivät mielipiteissään, laki raukesi ja paino-olomme jäivät sensuurista yksin riippuviksi. Painovapauslaki, vaikka kuinka huono ja puutteellinen, olisi taannut joka tapauksessa oikeudellisen tutkinnon, jossa syytetty olisi saanut puolustautua. Snellmania ei kuultu ja niin jäätiin ilman lakia.
Rahaolojen parannus.
Erittäin suuriarvoisen työn suoritti Snellman senaatissa saattaessaan loppuun rahanmuutoksen. Vaikka oma raha jo olikin saatu, olivat olot hyvin sekavat. Venäjän setelit ja ala-arvoinen kupari- ja hopearaha olivat täällä käypiä. Rahanmuutoksen kautta toivottiin olojen vakaantuvan, mutta ala-arvoisen venäläisen rahan tulvaaminen Suomen pankkiin, joka ei saanut sitä vaihdetuksi Venäjällä täysiarvoiseen hopearahaan, vaikutti sen, että Suomen pankin täytyi kieltäytyä vaihtamasta hopeaan, joka silloin oli rahakantamme perustus, omiakin seteleitään, joiden arvo siitä syystä laski. Venäjän ala-arvoisesta rahasta piti päästä irti.
Snellman ryhtyi puuhiin. Hän esitti asian keisarille, puhui Venäjän ministereille siitä, kirjoitti suonomalehtiin, voittaakseen venäläisen yleisön myöntymyksen asialle, mutta sittenkin pelättiin »separatismia», valtiollista eristäytymishalua. Asema oli hyvin vaikea. Parannusta odotellessa Suomen pankin täytyi supistaa lainausliikkeensä mahdollisimman vähään, koska sen täytyi kerätä varastoon metallirahaa voidakseen täydestä arvosta lunastaa setelinsä. Kun pankista ei saatu luottoa, joutuivat siitä kärsimään monet, tekivätpä jotkut vararikkojakin. Säädyt olivat menneet takaukseen hypoteekkiyhdistykselle ulkomaisen lainan saamiseksi sille. Yhdistys oli puolestaan sitoutunut tallettamaan Suomen pankkiin lainastaan 8 miljoonaa markkaa hopeaa, millä summalla piti säätämän aikaan muutos rahaoloissa. Mutta yhdistys voi käyttää hyväkseen lainaa vain siinä tapauksessa, että parannus todella tapahtui. Siihen luottaen oli hypoteekkiyhdistys ottanut lainan ja luovuttanut siitä Suomen pankille sovitun summan. Mutta vieläkään ei saatu Pietarista lopullista suostumusta. Kotimaassakin oli miehiä, niiden etunenässä kenraalikuvernööri, jotka vastustivat koko puuhaa. Snellman sai ponnistaa kaikki voimansa. Vakavat tappiot uhkasivat joka taholla, hypoteekkiyhdistys joutuisi häviöön j.n.e., jos ratkaisu vielä viipyisi. Snellmanin täytyi lopulta ehdottaa, että säilytettäisiin edelleen Venäjän täysiarvoisen hopearahan kelpoisuus Suomessa, jolloin Suomen raha tulisi olemaan vain kuin alaosa valtakunnan rahasta, markka olisi täsmälleen neljäs osa ruplasta. Kiellettyjä olisivat vain venäläiset setelit ja ala-arvoiset metallirahat. Pitkän odotuksen jälkeen tuli vihdoin keisarin suostumus ja 8 p. marrask. 1866 annettiin julistus, jossa määrättiin, että metalliraha, hopea, oli siitä lähtien oleva ainoa laillinen maksuväline Suomessa. Mutta voi! Siinä oli lisäys, jonka johdosta hän valittaa, ettei hänelle »ollut mikään hupainen päivä se, jolloin reformi julistettiin saarnastuolista». Edelleenkin oli valtion rahastot velvoitettu ottamaan vastaan Venäjän ala-arvoista hopearahaa rajattomasti. Snellman sai ryhtyä edelleen puuhaan. Ja niin saatiin muutamien viikkojen kuluttua uusi asetus, jossa venäläisen ala-arvoisen rahan pakollinen vastaanottaminen yhdessä maksussa rajoitettiin 2 markkaan 50 penniin ja vihdoin kolmisen kuukauden kuluttua poistettiin kokonaan tämän rahan pakollinen vastaanotto.