Näin vihdoinkin saatiin maan raha-asiat vakavalle pohjalle. Alettiin yleisesti tunnustaa Snellmanin suuret ansiot rahanmuutoksen toimeenpanossa ja siitä osotettiin hänelle kiitollisuutta adresseilla ja muilla tavoin.
Taistelu nälkää vastaan.
Raskaita vuosia sattui Snellmanin senaattoriaikana. Silloin olivat suuret katovuodet 1865—67. Varsinkin 1867 oli huono. 1865 vuoden kadon aiheuttama köyhyys tuntui vielä kaikkialla. Talvi kesti melkein kesäkuuhun asti. Eläimet kärsivät rehun puutetta ja karjaa oli vähennettävä. Kesällä jo sattui muutamia halloja ja syyskuussa tuli niin ankara halla, että se vei viljat melkein koko maasta. Kylmän kevään tähden oli viljain kasvu niin myöhäinen, ettei ruiskaan ollut ehtinyt kypsyä. Seuraavana talvena täytyi ihmisten joukottain lähteä liikkeelle, varsinkin maan pohjois- ja itäosista, leipää etsimään. Laumottain ihmisiä kuoli nälkään ja kylmään ja niihin kulkutauteihin, joita kuljeskelevat joukot mukanaan levittivät.
Nyt oli valtiovarain päälliköllä työtä. Täytyi hankkia rahaa suunnattoman kurjuuden ja hädän lieventämiseksi. Oli ostettava viljaa ja järjestettävä sen jakaminen. Oli hankittava työtä puutteeseen joutuneille. Seuraavan kevään kylvöihin täytyi varata siementä. Rahoja ei ollut kuitenkaan rajattomasti käytettävänä, 7 miljoonaa vain, summa, joka kuitenkin silloin vastasi valtion puolen vuoden tuloja. Tehtävä oli niin vastuunalainen, että se painoi raskaana taakkana Snellmania ja usein hänen täytyi kysyä itseltään, menettelikö hän oikein. Niinpä hän kirjoitti m.m.: »Jos tämä summa olisi käytetty yksinomaan nääntyvien ja heidän lastensa hyväksi, eikä ainoatakaan markkaa siemeneen, ehkä olisi silloin kaikki olleet pelastettavissa. Olisiko se ollut oikein? En voi vieläkään tätä kysymystä ratkaista.» Jälkimaailma on vastannut. Jos kaikki varat olisi käytetty hädän hetkellä, ei kansa siemenviljan puutteessa olisi päässyt hyvänkään vuoden tullessa toipumaan. Snellmanin oikean menettelyn vuoksi päästiin jo lähimpinä seuraavina vuosina elämän alkuun ja kärsimysten jäljet alkoivat peittyä.
* * * * *
Valtiovarain tila oli kovasti kärsinyt katovuosien aikana. Menot olivat kovasti kasvaneet uhrauksista, joita oli tehtävä yleisen hädän lieventämiseksi, ja samaan aikaan kaikki tulot olivat supistuneet. Snellmanin asema oli kovin vaikea. Tätä vaikeutta lisäsi vielä uusi kenraalikuvernööri, Adlerberg, jonka kanssa hän joutui kireisiin väleihin. Adlerberg tahtoi kiihkeästi rakennettavaksi rautatien Riihimäeltä Pietariin, muka hätäapu-työnä katovuoden johdosta työttömälle rahvaalle. Snellman varotti keräämästä nälän näännyttämiä ihmisiä laajoilta aloilta yksille paikoille ja piti tarpeellisena kiinnittää vähemmän velkarahoja rautatiehen heti ensi rakennusvuotena kuin kenraalikuvernööri vaati. Saadakseen tuon itsepäisen Suomen valtion silloisen rahastonhoitajan pois tieltään, pakotti kenraalikuvernööri Snellmanin pyytämään virkaeron 1868. Näin palkittiin mies, joka oli isänmaalleen tehnyt niin monta suurta palvelusta.
Hypoteekkiyhdistyksen esimiehenä.
Erottuaan senaatista Snellman ei jäänyt toimettomaksi, vaikka hänen ikänsä — hän oli silloin jo 62 v. vanha — ja suorittamansa työt olisivat hänet oikeuttaneet vanhan lepoon. Hypoteekkiyhdistys, jonka avulla osaksi oli saatu aikaan rahauudistus, oli joutunut melkein häviön partaalle. Suuri joukko sen velallisista oli kykenemättömiä täyttämään sitoumuksiaan. Lainoja täytyi sanoa irti ja myytävistä taloista oli yhdistyksen ollut pakko huutaa itselleen tähän aikaan noin 500 eri tilaa. Asiain ollessa tällä kannalla valittiin Snellman heti senaatista erottuansa hypoteekkiyhdistyksen esimieheksi. Hänen kykyynsä luotettiin ja häneltä toivottiin pelastusta.
Snellman taas ryhtyi työhön ominaisella tarmollaan ja sai vähän kerrallaan tämän maanviljelijöille niin tärkeän luottolaitoksen raha-asiat paranemaan. Yhdistyksen lainausliike, joka oli välillä täytynyt kokonaan lakkauttaa, voi taas jatkua, se kykeni säännöllisesti suorittamaan korkonsa ja täyttämään sitoumuksensa. Kun asiat oli saatu näin muuttumaan, katsoi hypoteekkiyhdistys tulevansa toimeen ilman häntä, eikä häntä enää 1881 valittu esimieheksi.
Suomalaisen kirjallisuuden Seurassa.