Snellman oli ollut mukana perustamassa Suomalaisen kirjallisuuden seuraa. Vuosina 1870—1874 oli hän seuran esimiehenä. Tällöin hän jo sai nähdä hedelmiä työstään. Hän oli niin paljon kirjoittanut suomalaisen kirjallisuuden tarpeellisuudesta ja sen merkityksestä suomenkieliselle sivistykselle. Nyt suomalainen kirjallisuus jo alkoi versoa, ja Kirjallisuuden seuralla oli siinä suuri ansio. Hänen esimiehyytensä aikana seura julkaisi ajan vaatimuksia vastaavan Suomen maantieteen ja uuden kirjallisuusluettelon, oppikirjoja, joilla koetettiin hyödyttää alkavaa suomalaista teollisuutta, käännöksiä etevästä ulkolaisesta kaunokirjallisuudesta ja paljon muuta.
Seuran vuosikokouksessa pitämässään puheessa Snellman lausui: »Se on kyllä epäiltävä, milloin ja missä kansain vaiheitten jaksossa kirjallisuus tavallisesti on kukkeimmillaan. Pienten kansain elämäkerta on kyllä hyvin eriluontoinen. Mutta jos silmällemme mainioimpain kansain oloja, niin kyllä näyttää siltä, että heidän kirjallisuutensa kukkimisen aika ei odota heidän valtansa täyttä vaurastumista, vaan että päinvastoin tämä valta ei näytä mahdolliselta, ennenkuin kansallinen kirjallisuus kukkimisellaan on elähyttänyt kansan henkeä.» — — — »Tähän vertaillen pienempäinkin kansain oloa, luulisin selvää olevan, että kirjallisuus kansassa syntyy, kasvaa ja hedelmöipi, ennenkuin kansa voipi valtiollisissa suhteissaan päästä pyrintöjensä perille.»
Siksi oli ahkeroitava suomalaisenkin kirjallisuuden kehittämiseksi.
Suomalaisuuden puolesta.
Suomalaisuuden puolesta sai Snellman taistella elämänsä loppuun asti.
Seuraavat tapahtumat antoivat siihen erikoista aihetta.
Opetuslaitoksemme oli saanut oman ylihallituksen. Ennen oli huolenpito kouluista ollut tuomiokapitulien tehtävä. Koska kouluylihallituksen jäsenet tuli nimittämään hallitus, oli mahdollista, ettei aina pidetty silmällä kasvatuksellista puolta, vaan että annettaisiin henkilöitä ylihallitukseen valitessa poliittisten seikkain vaikuttaa. Tätä vaaraa kuvaili Snellman: »Kun opetuslaitosta hallitsee milloin diplomaatti (valtiomies), milloin kenraali, milloin juristi (lakimies) j.n.e., silloin on sukupolvet pelastuksetta annettu eksperimenttien (kokeilujen) ja, mikä pahempi on, poliittisten tarkoitusten valtaan. Hirveätä on ajatellakin, mutta sittenkin on tosiasia semmoinen, että monasti kysymys oikeasta keinosta, millä lapsi ja nuorukainen on saatettava tietämiseen ja hyveeseen, on muuttunut kysymykseksi, millä saataisiin tottelevia välikappaleita jonkun yksityisen tahi jonkun puolueen itsekkäitä hankkeita varten.»
Kävikin niin onnettomasti, että kouluylihallituksen ensimäiseksi esimieheksi nimitettiin kenraali. Sama mies oli aikaisemmin päässyt yliopiston sijaiskansleriksi ja oli hän siellä herättänyt toimillaan yleistä tyytymättömyyttä ja levottomuutta. Ja muihin oppilaitoksiin nähden hänen toimenpiteensä olivat kaikkea muuta kuin toivottuja: venäjänkielen oppimäärää oli kouluissa tuntuvasti lisättävä ja suomalaisuuden harrastukset, suomalaisten, kenraalin omain sanain mukaan »hirveän roistojoukon», pyyteet oli tyyten tukahdutettava.
Valtiopäivät koettivat nyt saada hänen puuhiaan estetyksi. Snellman puhui ja nyt hänen puheensa kelpasi niillekin, jotka muulloin olivat hänen kiivaita vastustajiaan. Kaikki säädyt yhtyivät anomukseen, että ne saisivat ottaa osaa koululain säätämiseen, joten voitaisiin onnettomuuksia välttää ja jollainen oikeus säädyillä oli ollut jo kauvan ruotsinvallankin aikoina. Mutta kenraali piti kiirettä. Senaatti valmisti hänen ehdotustensa mukaan koulujärjestyksen ja se julaistiin, ennenkuin säätyjen anomus ehti tulla hallitsijan kuuluvillekaan.
Suomalaisten pyrintöjen vastustamisessa kouluylihallitus sai luonnollisesti lämmintä kannatusta ruotsalaisiltamme. Helsingin normaalikouluun oli saatu suomalainen osasto. Sellainen oli saatava pois pääkaupungista maan sivistystä uhkaamasta. Normaalikoulun suomalainen osasto muutettiin Hämeenlinnaan, jolloin sikäläinen ruotsalainen koulu muutettiin suomalaiseksi. Sorto synnyttää aina vastustusta ja sortotoimenpiteillä on usein aivan vastakkainen vaikutus kuin mihin niillä on pyritty. Niin kävi nytkin. Suomalaiset keräsivät pian 200,000 mk., joilla perustettiin uusi suomalainen koulu Helsinkiin, joten yhden entisen sijalle saatiin kaksi uutta suomalaista koulua.
Kouluylihallituksen suomalaisten koulujen vastustaminen antoi Snellmanille aiheen kirjoitukseen »Mielipiteitä suomenkielisten oppikoulujen tarpeesta». Kertomuksessaan oli ylihallitus m.m. maininnut, että useampia suomenkielisiä oppikouluja voitaisiin perustaa ja yleensä suomenkieli saattaa korkeampaan asemaan vasta sitten, kun suomalainen kirjallisuus pystyisi näyttämään useita ajan vaatimuksia vastaavia alkuperäisiä teoksia. Snellman kirjoittaa tämän johdosta: »Mutta kenenkä ajatuksen juoksu lie niin nurinkurinen, että hän ensiksi vaatii kansalta täydellistä kirjallisuutta ja vasta sen jälkeen oppilaitoksia, joissa sellaisen kirjallisuuden tekijät voivat saavuttaa tähän tarvittavan sivistyksen? Tätä päättelyä ei voi puolustaa sillä, että suomalaiset kirjailijat kyllä voisivat saavuttaa tarpeellisen sivistyksen kouluissa, joissa ruotsi on opetuskielenä. Sillä kirjailijoita voitaisiin silloin yhtä hyvin tilata Saksasta ja Ranskasta. Sen vähän suomen kielioppia y.m., jota meidän ruotsalaisissa kouluissamme opetetaan, voisivat he helposti oppia parissa kuukaudessa.» »Mutta sivistyneiden lukijain joukossa — — — ei varmaankaan ole ketään siksi taitamatonta ja ajattelematonta, että hän kuvittelisi kansalla voivan olla omakielistä kirjallisuutta, ellei sillä ole kouluja ja tämä kieli sen opetuskielenä.»