Näytti siltä kuin 1863 vuoden kieliasetus, jonka puuhaamisella Snellman oli alkanut valtiollisen toimintansa senaatissa, ei mitenkään olisi oloihin vaikuttanut. Kaksi vuosikymmentä, jotka oli määrätty suomenkielen täysiin oikeuksiinsa pääsön valmistamisajaksi, olivat loppuun kulumassa, eikä hallitus ollut tehnyt juuri mitään suomenkielen aseman parantamiseksi virastoissa. Se ei ollut vaatinut virkamiehiltä yhä suurempaa suomenkielen taitoa eikä velvoittanut heitä virastoista papereita antaessaan noudattamaan kielen suhteen sääntöjä, joihin heidän muutaman vuoden kuluttua oli kuitenkin pakko alistua. Valtiopäivillä nousi kieliasiassa oikea myrsky. Suomalaiset olisivat tahtoneet entisen hallinnollisen asetuksen sijalle säätyjen hyväksymän lain, jolla suomenkieli määrättäisiin yhdenvertaiseksi ruotsin kanssa. Snellman puhui säädyssään myöskin tähän suuntaan, mutta asia raukesi, kun toiselta puolelta katsottiin kielikysymyksen olevan hallinnollisen asian.

Snellmanin asema näihin aikoihin oli koko lailla toinen kuin hänen tullessaan senaattiin tai hänen alkaessaan julkisen taistelunsa suomenkielen hyväksi sanomalehtien kautta. Silloin hän taisteli yksin. Nyt oli kokonainen puolue suomalaisuuden asiaa ajamassa. Mutta hänen vastustajansakin, ruotsinmieliset, olivat järjestyneet lujaksi puolueeksi, jonka valta ei meidänkään päivinämme ole vähäinen. Hän oli toivonut, että koko kansamme voisi yhtyä suomalaista henkeä ja suomalaista sivistystä eteenpäin viemään. Hän oli toivonut, että ruotsalainen sivistynyt säätymme olisi vapaaehtoisesti omistanut suomenkielen, koska, kuten hän lausui sanomalehdistön satavuotisjuhlassa 1871, »se on tukala seikka, kun samassa maassa on asujamia, jotka puhuvat eri kieltä ja siten joutuvat toisilleen vieraiksi. Se on tukalaa, mutta kahta tukalampaa on, kun, kuten meidän maassamme, korkeimmin sivistynyt osa kansasta puhuu toista kieltä, kansan suuri paljous toista. Syvät rivit ne voiton perivät. Ajatelkoon jokainen, ken voittoa toivoo ja sen hyväksi työskentelee, miten hän on saapa äänensä syvien rivien kuuluviin.»

Samaa yhdistämistä tarkoitti hän puheessaan, jonka hän piti hänen kunniakseen vietetyssä kansalaisjuhlassa täyttäessään 75 vuotta. »Jos Te, arvoisat isät, joiden kieli oikeastaan on ruotsi, jos tarkkaatte näitä tosiasioita ja tahdotte ottaa oppia historiasta, niin voitte siitä myös oppia, että se suomalaisuuden liike, jota ette oikein tajua, on pääsevä voitolle. Ei ole inhimillistä voimaa, joka kykenee sitä estämään, ja ainoastaan sen pohjalle voidaan perustaa luja Suomi, Suomi, joka toivoo kestävänsä tulevaisuudessakin. Jos Te, armaat äidit, jalot naiset, jos Te voitte tämän tajuta ja edeltä nähdä että näin on käyvä, varjelkoon silloin Jumala Teitä lastenne poviin kylvämästä eripuraisuutta, joka koko heidän iäkseen saattaa heidät sotaan sitä vastaan, jota he mielellään soisivat rakastavansa: isänmaatansa, syystä että heidät on varhain talutettu puolueohjelman polulle, eivätkä arvele voivansa rakastaa maatansa sillä tiellä kuin kansa tahtoo, jonka tahdon alle meidän kuitenkin kaikkien täytyy taipua.»

Ei ollut hänen syynsä, ettei kansastamme tullut niin yksimielinen kuin oli syy toivoa. Hän tiesi, että tulevaisuus oli tuova Suomen kansalle kovia päiviä, mutta hän toivoi, ettei vaikeus tulisi, »ennenkuin tuo suuri uudistus on tapahtunut, ennenkuin se täällä kohtaa yksimielisen kansan».

* * * * *

Parhaankin työmiehen voimat loppuvat kerran. Snellman oli tehnyt työtä, hän oli kestänyt raskaita päiviä, hän oli taistellut koko miehuutensa ajan, rohkeasti taistellut sen puolesta, mitä hän oikeana ja hyvänä piti. Hänen voimansa olivat kuluneet ja kuolema saapui heinäk. 4 p. 1881.

Hänen haudallaan puhui Topelius sanoen m.m.: »Ja missä hän taisteli, siellä hän ryntäsi esiin vakuutuksen voimalla, totuuden varmuudella ja rohkealla äänellä, sen vuoksi hän ei väistynyt iskiessään tahi saadessaan verisiä haavoja. Eivät kaikki tietäneet, että tässä panssaroidussa rinnassa, tämän rautaisen tahdon takana sykki lempein sydän. Kun tuntuivat iskut tuon käsivarren, joka näytti tahtovan maahan musertaa kaiken, mikä hänen tiellään oli, silloin moni ei tietänyt, että se oli hänen tapansa oikeutta rakastaa, hän ei itse käsittänyt, että sitä kävi toisin ymmärtäminen. Nuoriso sen oivalsi; se ymmärsi häntä. Mutta hautaan lasketun soturin uurnaan, eikä taistelun kilpiin, piirtää jälkimaailma puolueettoman tuomionsa.»

Eläissään sai Snellman, kuten eri asiain yhteydessä on tullut mainituksi, vastustajainsa taholta usein mitä epäoikeutetuimpaa kohtelua. Hänen väitettiin toimivan alhaisimmista vaikuttimista. Ei myönnetty arvoa hänen suurimmillekaan teoilleen. Tämä vastustajain taholta tullut häväisy ja puolueellinen arvostelu oli kyllä katkera. Mutta se ei sittenkään liene ollut raskainta kestää, sillä tiesihän hän itse etsivänsä totuutta, oikeutta ja isänmaan parasta. Vaikeampi lienee ollut kestää, milloin eivät ystävätkään hänen tekojaan ymmärtäneet, kieltelivät, estelivät, kehottivat järkevyyteen. Olihan hänkin ihminen, tarvitsihan hänkin toisten ymmärtämystä, kaipasi tunnustusta siitä, että menetteli oikein.

Jos hän ei olisi saanut osakseen muuta kuin vastustusta, ei hän sellaista taistelua kaikkia vastaan olisi koko elämää voinut kestää.

Sai hän eläissään tunnustustakin. Toimiessaan yliopistossa ja ylioppilaiden keskuudessa aivan nuorena hän sai osakseen ihailua taipumattomana vapauden ja oikeuden puolustajana. Tiedemiehenä kunnioitettiin häntä kaikkialla ulkomaillakin. Häntä kiitettiin kirjailijana. Hänen palattuaan ulkomailta ja alettuaan julkisen toimintansa täällä, kasvoi kasvamistaan se joukko, joka katseli häneen luottaen ja paljon odottaen. Varsinkin ylioppilasnuoriso osotti hänelle kunnioitustaan. Ylioppilaat kävivät säännöllisesti häntä laululla tervehtimässä Vilhelmin päivänä ja yhtä säännöllisesti Snellman palkitsi heidät puheella.