Tässä koulussa hän oli opettajana 20 vuotta, jolloin hän täysinpalvelleena otti eron virasta aikoen koko loppuikänsä käyttää kirjailijatyöhön. Mutta kuuden vuoden kuluttua tapasi onnettomuus hänet: eräällä metsästys retkellä hän sai halvauksen, joka kytki hänet vuoteeseen enemmäksi kuin kolmeksitoista elämänsä viimeiseksi vuodeksi. Ne olivat pitkiä kärsimysten vuosia, mutta hän vietti ne tavattomalla kärsivällisyydellä. Toukok. 6 p. 1877 kuolema toi hänelle levon.
Hänet haudattiin Porvooseen ja hautajaisissa olivat läsnä kaikki säädyt, jotka silloin olivat koolla Helsingissä, paljon ystäviä, tovereita, oppilaita, osoittamassa kunnioitustaan suurelle runoilijalle.
Runebergin teoksia.
Pääkaupungissa oleskellessaan Runeberg asui jonkun aikaa Snellmanin kanssa. Asuinkumppalina oli hänellä myöskin sittemmin mainio puhuja ja yliopiston opettaja Fr. Cygnaeus. Tämän kirjojen joukosta hän kerran tapasi saksankielelle käännetyn vihon serbialaisia kansanlauluja, jotka kuvailivat turkkilaisten orjuuttamien serbialaisten raskasta asemaa. Nämä laulut viehättivät häntä siinä määrässä, että hän alkoi jäljitellä niitä. Mutta aiheet, joita hän näissä runoissaan käsitteli, olivat suomalaisia. Hänen ensimäiset runonsa eivät olleet erikoisen loistavia. Vähitellen kehittyi hänen kykynsä, ja hänen miehuusvuosinaan syntyivät hänen parhaat teoksensa.
Ensimäinen Runebergin runovihko ilmestyi 1830. Se sisälsin, m.m. hänen serbialaisten kansanlaulujen vaikutuksesta syntyneet lyhyet tunnelmakuvauksensa ja oli osotuksena siitä, että runoilija oli elänyt lähellä suomalaista kansaa. Kokoelman yhtenä runona oli Saarijärven Paavo, jonka kaikki hyvin tunnemme.
Seuraavana vuonna Runeberg sai runollaan Hauta Perhossa pienen palkinnon Ruotsin akatemialta. Tämä oli kyllä runoilijalle suuri tunnustus, mutta kotimainen yleisö ei vielä osottanut erikoista suosiotaan, vaikka pian ilmestyivät Hirvenhiihtäjät, mikä teos niin erinomaisella tavalla kuvaa suomalaisen rahvaan elämää, sen suruja, sen ilonaiheita. Kirja meni huonosti kaupaksi.
Ei ymmärretty Runebergia. Moitittiin, että hän valitsee liian jokapäiväisiä ja karkeita aiheita, että hänen kuvauksensa ovat kummallisia, vailla oikeata runollisuutta, koska hän sanoo asian yksinkertaisesti, aivan niin kuin se on. Ihmiset olivat tottuneet kirjoista lukemaan vain kaunista ja hienoa: kirjojen henkilöt olivat niinä aikoina kaikki ylhäisiä, kauniita, he elivät loistavasti, söivät ylellisesti, asuivat palatseissa, pukeutuivat silkkiin ja samettiin, kullan hohdetta oli joka puolella, ja tavoiltaan he olivat aivan enkelimäisiä. Näiden hyvien ihmisten vastakohtana oli tietysti joitakuita huonoja, köyhiä, likaisia ja rumia, mutta ne tavallisesti häipyivät siihen suureen loistoon, jonka kirja levitti lukijan eteen kuvaamalla varsinaisia sankareitaan. Oli siis luonnollista, etteivät Runebergin teokset kelvanneet, koska hän kertoi talonpojista, ruotiukoista ja kerjäläisistä; kuvasi tavallista metsää, ei ihania puistoja; saattoi laulaa metsälammesta ja lähteensilmästä, kun lukijain mielestä keinotekoiset lammet, kesyt joutsenet ja koreiksi maalatut ruuhet olisivat olleet monin verroin kiitollisempia kuvausaiheita. Ja mikä vielä pahempi, Runeberg ei käyttänyt sellaista kieltä kuin muodissa olevat kirjailijat. Jos hän tahtoi kuvata kaunista tyttöä, hän sanoi yksinkertaisesti, että se oli kaunis, että hänellä oli punaiset posket ja kirkkaat silmät, kun hänen, ollakseen muodinmukainen, olisi pitänyt sanoa, että tuon ihanan immen kultaiset kutrit liehuivat vienossa tuulessa — kuin kirkkaimmat tähdet yön tummalta taivaalta loistivat hänen silmänsä — niiden lumoavaa voimaa ei yksikään kuolevainen olisi voinut vastustaa — kuin vanhan ja kokeneen puutarhurin huolellisen käden hoitamat kukat hohtivat hänen hienot, ruusuiset poskensa!
Vasta vähitellen muuttui yleisön maku. Runeberg pysyi kannallaan. Hän sanoo, että »runous näkee asiat todellisuuden valossa ja kuvaa tosi todellisuutta, jonka juuri on Jumalassa ja jonka tuoksu täyttää maailman. Runous ei korjaile luontoa eikä tee sitä ihanammaksi kuin se on, mutta se auttaa ihmiskuntaa pinnan sameuden läpi näkemään omaa ja maailman kauneutta. — — — — Pöyhkeyttä, liioittelua ja valheellisuutta runoudessa suvaitsee ainoastaan se, joka ei tunne runoutta sen ylevyydessä.»
Runeberg tahtoi käydä todellisuuden pohjalla, siksi hän ei kuvauksissaan liioittele. Hän ei luota kiiltävään kuoreen, vaan hän tahtoo nähdä, mitä on kuoren alla. Ylhäinen asema, rikkaus, loisto semmoisenaan ei kelpaa aiheeksi hänen kuvauksilleen. Hän tahtoo löytää sieltäkin ihmisen, pelkän ihmisen, kaikista koruista vapaan, ja tarkastelee häntä semmoisenaan. Ja siitä syystä, että hän osaa nähdä kuorta syvemmälle, osaa nähdä kaiken sen alle, millä ihminen itsensä verhoo, hän löytää hyvää ja kaunista sieltäkin, missä sivistyksen, vallan ja rikkauden omistajat eivät uskoneet mitään hyvää olevan. Hän löytää kauniita piirteitä, jaloutta, uhrautuvaisuutta, uskoa hyvään kansan keskuudesta, köyhien ja alhaisten joukosta. Ihmiset, olivatpa he missä asemassa tahansa, ovat yhtä arvokkaita hänen kuvatakseen. Siksi hän puhuu rinnakkain kerjäläisestä Aarosta, talonpojista Matista ja Pietarista ja kartanonomistajasta, herrasta.
Runeberg tunsi kansan. Kun hän vietti kesänsä maalla lähellä Porvoota, oli hän yhtä hyvä ystävä seudun suutareille ja räätäleille kuin herrasväellekin. Siitä häntä moitittiin ja kysyttiin, kuinka hän viitsi seurustella sellaisten ihmisten kanssa. Kerrotaan hänen vastanneen, ettei ollut niin huonoa ihmistä, jolta hän ei olisi voinut jotain oppia. Hän rakasti kansaa.