Leiokritos on vääryydellä anastanut Salaminin kruunun. Sen laillinen perijä elää Vieraassa maassa ja Leiokritos pelkää hänen mahdollisesti palaavan. Omalle pojalleen hän tahtoo kruunun säilyttää. Siksi hän on ankara ja koettaa tukahduttaa kansasta kaiken toivonkin laillisen hallitsijan Eyrysakeen palaamisesta. Hänen poikansa Leontes pelkää myöskin Eyrysakeen tuloa. Hän on jalo ja oikeudentuntoinen. Onko hänen taisteltava oikeuden vaiko isänsä puolesta? Tapahtuu rannalla haaksirikko. Leontes pelastaa sieltä miehen: se on Eyrysakes. Leontes tekee päätöksensä, hän tahtoo taistella Eyrysakeen oikeuden puolesta. Kun taistelussa luonnollisesti kaikki miekat ja keihäät tulevat tavottamaan Eyrysakesta, ottaa Leontes hänen pukunsa saadakseen kaikki iskut suuntautumaan itseensä, jotta Eyrysakes säästyisi ja voisi olla varma laillisen oikeutensa takaisin voittamisesta. Ja niin tapahtuu, että Leiokritos taistelussa surmaa oman poikansa. Täyttyy jumalien tahto, oikeus pääsee voitolle.
Ennen Salaminin kuninkaiden valmistumista Runeberg julkaisi sarjan pieniä laulurunoja nimellä Pieni kohtalo. Kanteletar oli juuri ilmestynyt. Ruotsinnosten kautta tutustui hän siihen. Sen kauneus viehätti häntä niin, että hän koetti omissa lauluissaan saada esille saman tunnelman, joka kansanlauluissa oli vallitsevana. Ja sanotaankin, että juuri näissä runoissaan hän on päässyt lähimmäksi kansanrunoutta.
Monet Runebergin lauluista ovat kaikille tuttuja. Niitä osataan yhtä yleisesti kuin kansanlaulujakin. »Joutsenen» säveliä esim. kuulee usein ja »Sua lähde kaunis katselen» on muuttunut kansanlauluksi. Runeberg pääsi min lähelle sitä tunnepiiriä, jossa kansa elää, ja osasi sen niin hyvin tulkita.
Mutta enimmin on hän Suomen kansaan vaikuttanut luomalla Maamme laulun ja Vänrikki Stoolin tarinat. V. 1848 jouluksi ilmestyi edellinen osa »tarinoita» ja 1860 jälkimäinen. Maamme laulun Runeberg liitti Vänrikki Stoolin tarinoihin, mutta se esitettiin ensi kerran Runebergin omalla sävelellä jo 1846 ja nykyisellä Paciuksen sävellyksellä ylioppilaitten kevätjuhlassa 1848. Kansallislaulunamme se on tulkinnut kaikkien suomalaisten isänmaalliset tunteet, rakkauden, joka tätä maata ja tätä kansaa kohtaan asuu jokaisen sydämessä. Tuhansissa juhlissa on se mieliä innostanut, tuhannesti se on kehottanut työhön tämän maan parhaaksi.
Vänrikki Stoolin tarinain sisältöä ei tässä tarvitse kertoa. Jokainen ne tuntee. Suomen sodan muistoja niissä Runeberg kertoo. Hän oli itse pikku poikana nähnyt Döbelnin ja Kulnevin. Ylioppilaana hän oli kuullut monia sotamuistoja ja, kuten jo edellä mainittiin, Ruovedellä ja Kurussa tavannut vanhoja sotureita, joilta hän kuuli paljon sotatarinoita. Sellaisia sotavanhuksia olivat esim. vänrikit Polviander ja Pelander, joita kumpaakin hän on käyttänyt aineksina »Vänrikki Stoolin» persoonaa luodessaan. Ja vihdoin hän oli saanut paljon aiheita Montgomeryn sotahistoriasta. Kaikki nämä eri tahoilta tulleet vaikutteet sulivat hänen mielessään yhteen kauniiksi kuvaksi Suomen sodan sankareista.
Raskaat olivat silloin ajat. Snellmanin Saima oli lakkautettu. Sensuuri oli valpas ja monta vaikeutta oli voitettava, ennenkuin saatiin lupa Vänrikki Stoolin tarinain painattamiseen. Mutta näinä raskaina aikoina »tarinat» olivat omiaan luomaan miehin uutta rohkeutta ja uskoa. Osia runoista tunnettiin etukäteen ja yleisö odotti jännittyneenä koko sarjan ilmestymistä. Kun teosta vihdoin ruvettiin saamaan kirjakaupoista, oli niissä ensi päivinä suorastaan tungos. »Sitä päivää, jona Vänrikki Stoolin tarinat ilmestyivät, eivät ikinä unohda senaikuiset. — Kuinka me nautimme, huokailimme, iloitsimme ja kuinka sydämemme sykki kiivaammin kuin koskaan ennen! Vasta nyt me käsitimme kuuluvamme kansaan, jonka edestä kannattaa elää!»
Sillä tavalla vaikuttivat Runebergin runot kansalliseen heräämiseen. Niiden kautta oppi sivistynyt väkemme rakastamaan kansaa. Suomalaisen nimeä sen ei enää tarvinnut hävetä. Ei enää tarvinnut etsiä sukulaisia meren toiselta puolelta. Oman kansan historiassa oli kyllin kunniakkaita lukuja, jotta voi tätä kansaa ja sen menneisyyttä omanaan pitää.
Runeberg jo erottaa selvästi toisistaan suomalaissyntyiset ja Ruotsista kotoisin olevat. Klingsporia hän sanoo muukalaiseksi, joka ei ymmärtänyt tämän maan tapoja eikä kieltä. Mutta kun hän kerran oli nähnyt tämän maan, olisi hänen pitänyt innostua sitä paremmin puvustamaan. Niin ihanaksi R. kuvaa tämän maan, ettei sitä olisi luullut kenenkään voivan olla rakastamatta.
Runebergin haudalla puhui Snellman m.m.: »Mutta hän asutti myös maatamme henkilöillä semmoisilla, että tuskin uskalsimme heissä tuntea luuta Suomen kansan luusta, lihaa Suomen kansan lihasta. Niin ylevinä he näyttäytyivät. — Semmoinen se Saarijärven talonpoika, joka miehuullisesti taistellen hallaa vastaan, luottaen Jumalaan, joka kasvun antaa, käskee vaimoansa: pane puoleksi pettua leipään ja anna säästetyt jyvät kovemmin kärsineelle naapurille; — semmoiset ne sotilaat, jotka maatansa puolustaen vuodattivat verensä sen kasteeksi, tietämättä että heille annettaisiin urhoin nimi ja kunnioitus, täyttäen vaan tunnollisesti velvollisuutensa, käyden sotatantereille niinkuin muut jokapäiväisiin toimiinsa, kuolemaa kohti niinkuin merimies tuulen ja aaltojen pauhinaan — —.»
Voimakkaasti vaikuttivat Vänrikki Stoolin tarinat heti ilmestyttyään n.s. sivistyneisiin. Mutta tämä teos ei jäänyt yksin heidän omaisuudekseen. Kun se käännettiin suomeksi — Runeberg kirjoitti aina ruotsiksi —, on se ollut yhtä arvokas kaikille suomalaisille. Mikä poika ei tahtoisi olla yhtä sankarillinen kuin »Sven Tuuva», vaikka tämä olikin hengenlahjoiltaan köyhä! Mikä tyttö ei tahtoisi »torpan tytön» lailla mieluummin uhrata rakkaimpansa, kuin hänet itselleen säästää isänmaata pettämällä! »Tämä teos on ehkä voimakkaammin kuin mikään muu kirjallinen tuote vaikuttanut suomalaiseen kansallistuntoon», on »tarinoista» sanottu. Ja tämän iki-ihanan kuvan isänmaastaan ja kansastaan on Runeberg voinut luoda, koska, kuten hän sanoo: »olen rakastanut niiden sankarien kunniaa, jotka urhoollisesti ovat taistelleet isänmaani puolesta, olivatpa he sitten korkeammassa tai alemmassa asemassa.»