Sakari Topelius kasvoi erittäin suotuisissa oloissa. Vanhemmat pitivät hänestä hellää huolta, eikä hänen tarvinnut sivistyksensä hankkimiseksi ja eteenpäin päästäkseen ponnistella sillä tavalla kuin joidenkuiden toisten suurmiestemme. Äiti oli sivistynyt nainen, jolla oli vilkas mielikuvitus ja joka kertoi pojalle paljon satuja. Siitä lienee lähtöisin Topeliuksen rakkaus satuihin. Äiti istutti häneen myöskin syvän uskonnollisuuden, joka kesti läpi koko hänen elämänsä. Topelius olikin jo viidenkymmenen ikäinen äitinsä kuollessa.
Isä oli suuri luonnon ystävä ja opetti pojankin sitä rakastamaan ja tarkkaamaan. Poikansa huviksi ja häntä opettaakseen hän teki luonnontieteellisiä kokeita, ja näiltä ajoilta asti lienevät »Luonnonkirjan» ensimäiset aiheet. Hän toivoi, että hänen poikansa myöskin oppisi suomea, ja sitä varten hän lähetti nuoren Zachen, kuten poikaa kotona nimitettiin, kouluun Ouluun, joka oli hyvin suomalainen kaupunki. Mutta kun tovereitten ja koulun kielenä oli ruotsi, ei hän ehtinyt suomea kunnollisesti oppia. Isän huolenpito loppuikin pian, sillä hän kuoli pojan ollessa vasta kolmetoista vuotta vanha. Sen jälkeen siirtyi Zache Helsinkiin. Oltuaan Runebergin yksityisenä oppilaana hän suoritti ylioppilastutkinnon viidentoista ikäisenä. Suomea hän yritti vielä oppia maisterina ollessaan, mutta heikoksi jäi lopultakin hänen suomenkielentaitonsa.
Kouluvuodet Oulussa rikastuttivat suuresti hänen mielikuvitustaan. Hän asui siellä setänsä luona, ja samassa talossa oli hänen tätiensä hoidettavana kaupungin lainakirjasto, josta hän sai ottaa romaaneja luettavakseen mielin määrin.
Ylioppilaaksi tultuaan hän luki edelleen Runebergin johdolla. Hänestä piti tulla lääkäri isänsä tavoin. Siinä mielessä hän lueskeli seitsemän vuotta. Mutta suoritettuaan maisterintutkinnon, hän tuli yhä enemmän vakuutetuksi siitä, ettei lääkärintoimi ollut hänen alansa. Historiaan hän mieltyi yhä enemmän. Hän itse kertoi, ettei hän koulussa siitä aineesta paljonkaan välittänyt, niin kuivat olivat oppikirjat ja niin kuollutta historian opetus. Vasta Runeberg hänelle selvitti, mitä historia oikeastaan oli. Yliopistossa opiskelu venyi pitkäksi. Hänen nuoruutensa ja kodin varat sen sallivat. Oleskelu etevässä toveripiirissä vaikutti paljon hänen kehittymiseensä. Siihen aikaan toimi Snellman pohjalaisessa ylioppilasosakunnassa, jonka jäsen Topelius oli. Runeberg, jonka luona hän kauan asui, oli myöskin lähellä ylioppilaita. Ja Topeliuksen lähempiä tovereita oli Lauri Stenbäck, herännäisyyden suurmies. Herännäisyyden piiriin joutuivat niinä aikoina monet ylioppilaat. Vaikka Topelius oli niin uskonnollinen, että hän kerran jo aikoi ruveta papiksi, ei hän kuitenkaan voinut heränneisiin yhtyä pitäen heidän maailmankäsitystään liian ahtaana, kun runouskin heidän mielestään oli »hienoa myrkkyä hengelle». Näinä aikoina Topelius kirjoitti monta kaunista uskonnollista runoa.
Runebergiä hän ihaili tavattomasti ja oli ylen onnellinen päästessään hänen kanssaan lähempään tuttavuuteen juhlassa, jota vietettiin Runebergin kunniaksi hänen muuttaessaan Porvooseen.
Topelius oli suuresti suosittu tovereittensa keskuudessa. Hän oli osakuntansa kirjastonhoitajana ja virkaatekevänä kuraattorina eli puheenjohtajana sillä ajalla, jolloin tämän viran vakinainen haltija M.A. Castrén oli matkoilla. Tästä toimesta erotessaan hän sai ylioppilailta kultakellon, jossa oli suomalainen omistuskirjoitus »Pohjalaisilta Z. Topeliukselle 1/11 1843».
V. 1841 Topelius meni »Helsingfors Tidningar»- lehden toimitukseen. Hän oli siihen asti elänyt kotoaan saamillaan varoilla. Nyt hän piti itseään kyllin vanhana ryhtyäkseen elättämään itseään. Lehti ilmestyi kahdesti viikossa »puuropäivinä keskiviikkona ja lauantaina klo 12». Tätä lehteä hän toimitti 19 vuotta. Ja sen mukaan alkoi hänen varsinainen kirjailijatoimensa.
Topelius kuvaa runoissaan aluksi useimmiten uskonnollisia tunteita, velvollisuutta ja muita inhimillisiä hyveitä, mutta vähitellen voittaa isänmaa yhä enemmän alaa sekä hänen runoissaan että suorasanaisissa kirjoituksissaan. Voimakkaimmin tähän suuntaan vaikutti käynti Ruotsissa. Hän oli ihaillut Ruotsin entistä suuruutta, sen sankareita ja kuvitellut, että elämä siellä vastaisi historian suuruutta. Mutta hänen pettymyksensä oli täydellinen. Entistä sankariutta hän ei tavannut mistään. Elämä oli kovin kevyttä. »Kaunis Tukholma tanssi silkkikengillä sankarin haudalla». Ruotsinmielisyys hävisi hänestä kokonaan, ja suomalainen kansallisuusaate valtasi hänet. Matkan jälkeen kirjoittamassaan maisterinvihkijäisrunossa hän laulaa yhdestä kansasta, yhdestä maasta, yhdestä kielestä ja jatkaa, että nämä tunnussanat omistaen Lönnrot kokosi kansanrunoja, näitä sanoja kuunnellen tutki Castrén suomalaisten kaukaisia sukulaisia.
Suurempaa kansallismielisyyttä ei voida ajatella.
Tällä kannalla hän ei kuitenkaan pysynyt. Hän ei asettunut lujasti suomalaisen kansallisuuden puolesta taistelevien riviin, vaan tahtoi asettua taistelevien puolueiden väliin, opettaen että kummallakin Suomen kansallisuudella, sekä suomalaisilla että ruotsalaisilla, oli yhtä suuri oikeus elää ja »mitä kieltä puhuttaneenkin, on täällä ainoastaan yksi kansa, jolla on isänmaata kohtaan yksi sydän». Vaikka hän siis pysyikin syrjässä suoranaisesta kansallisuustaistelusta, vaikuttivat hänen isänmaalliset runonsa ja historialliset kirjoituksensa, kuten aikaisemmin on mainittu, sitä enemmän herättävästi.